Perhe-elämää ranskalaisittain

Yllä oleva kuva esittää, kuten näette, tyypillistä ranskalaista perhettä, johon kuuluu isä, äiti ja kolme kauniisti hymyilevää tytärtä. Hetkinen... Kuka kumma mahtaa olla tuo omituinen hujoppi kuvan vasemmassa laidassa? Ahaa, sehän olenkin minä! Tiedetään, olen hyvin hauska...

Ensitöikseni haluan sanoa, etten voisi toivoa itselleni parempaa perhettä täältä Ranskasta, tai siltä musta ainakin näiden kahden ensimmäisen viikon jälkeen tuntuu. Ristiriidoilta ei varmasti tulevaisuudessa voida kokonaan välttyä, mutta toivon siitä huolimatta, ettei kiintymykseni ole pelkkää uutuudenviehätystä. Host-perheessäni arvostan eniten ehkä sitä, että mua kuunnellaan kärsivällisesti, eikä takeltelevalle ranskalleni naureta ainakaan liikaa. Pariisin ihmeisiin olen päässyt tutustumaan muutamaan otteeseen Cécilen ja Alexandran kanssa. On uskomatonta ajatella, että joku oikeasti työskentelee Pariisin kaupungintalon kaltaisessa paikassa. Rakennus muistuttaa liian paljon linnaa ollakseen oikeasti toimisto ja jonkun työpaikka. Alexandra on ottanut mut siipiensä suojiin, mitä kouluun tulee. Se on Alexilta kovin herttaista, mutta yritän ihan yhteiseksi hyväksi välttää liiallista takertumista... Ajoittain se on... No, hyvin vaikeaa. Läksyissä saan apua host-äidiltäni, mutta multa ei onneksi vielä vaadita täydellisiä suorituksia. Koulusta saatte kuulla lisää myöhemmin.

Yksi niistä asioista, joista en täällä ole kovin innoissani, ovat ruokailuajat. Illallista täällä syödään puoli yhdeksän ja puoli kymmenen välillä, mikä ei juurikaan poikkea ruokailuajoista äidin luona Suomessa. Ongelmana ei olekaan se, että mulla olisi nälkä, vaan ennemminkin se, että pääsen harvoin nukkumaan ennen ilta yhtätoista. Suomessa tämä ei pahemmin tuottaisi mulle ongelmia, mutta täällä Ranskassa olen kymenen aikoihin illalla jo puolikuollut väsymyksestä. Vieraan kielen jatkuva käyttäminen todellakin väsyttää.

Monilla tuntemillani ranskalaisilla on tapana kutsua ystäviään leikkisästi nimellä fou tai folle, mikä suomeksi tarkoittaa hullua. Jostain syystä se saa oloni tuntumaan kotoisalta.

Pikkusiskoni Lou on kerrassaan hurmaava tapaus,
vaikka heittäytyykin silloin tällöin melkoiseksi drama queeniksi.
Loun avulla olen oppinut erään varsin hyödyllisen ranskankielisen ilmaisun.
"Laisse-moi tranquille!" "Jättäkää mut rauhaan!"

Ehdin käydä ranskalaista lukiota peräti kaksi viikkoa (ja yhden päivän) ennen kuin jouduin jäämään kuumeen takia kotiin. Toivon, ettei tämä ole ainakaan influenssaa. En muista, että kurkkuni olisi koskaan ollut näin kipeä. Eilen nukuin viisi tuntia keskellä päivää ja illemmalla vielä tunnin lisää. Siitä huolimatta unen saaminen viime yönä sujui ilman pienintäkään ongelmaa. Tänään oloni tuntuu vähän paremmalta kuin eilen, muttei siinä silti ole juuri kehumista. Tällaisina hetkinä olisi vaan niin paljon helpompi olla kotona. Ranskalaisen R:n rohauttelu ei kurkkukipuisena ole mitään suurinta herkkua. Onneksi sairastumiseni osui juuri tiistaille, joka sattuu olemaan viikon pisin koulupäivä. Sitten valoisampiin uutisiin... Sain sunnuntaina uuden serkun! Odotan innolla pienen sukulaistyttöni tapaamista, vaikka siihen pakosti menee ainakin kymmenen kuukautta.

Kuka ei kuulu joukkoon?

Minä ja muut suomalaisvaihtarit Charles de Gaullen lentokentällä 2.9.2011

On yleisesti tunnustettu tosiasia, että me suomalaiset olemme vaaleahiuksisia ja sinisilmäisiä.

Bienvenue en France

Postauksen kuvat on otettu Condé-Sainte Libiairen
kyläjuhlassa (la fête de la village) viime lauantaina.

Pelmahdin Patonkimaahan aika tarkalleen puolitoista viikkoa sitten. Kuluneiden päivien aikana olen ehtinyt muun muassa tehdä satoja poskisuudelmia, kutsua perhosta (le papillon) sateenvarjoksi (le parapluie) ja toisinpäin, kuluttaa Pariisin katuja märissä kengissä, katsoa Merliniä ranskaksi dubattuna, viitata kerran matikan tunnilla, nukkua koulun pihalla sekä selittää pahaa-aavistamattomalle ranskalaiselle suomalaista sijamuotojärjestelmää. Uskon, että jossain vaiheessa saatan jopa tuntea olevani kotona.

Älkää huoliko, yksityiskohtia luvassa lähitulevaisuudessa.

Le feu d'artifice (ilotulitus)

Näin minä vihellän matkallani

No niin, se on menoa nyt... Lentoni Pariisiin lähtee Helsingistä yhdentoista ja puolen tunnin kuluttua! Kodin jätän taakseni aamulla ennen kello viittä. Nyt suuntaan nukkumaan, vaikka unen saaminen saattaakin tuottaa suurta tuskaa. En osaa sanoa, koska pääsen päivittämään verkkopäiväkirjaani seuraavan kerran, mutta olen varma, että se tapahtuu Ranskan maaperällä. Siihen asti... Näkemisiin rakkaat otukset!

Loppuun vielä musiikkia, joka on saanut kyynelet silmiini huomattavasti useammin kuin kerran.

Letut maistuvat parhailta suolan kera

Muutaman päivän viime viikosta vietin Jurmon saarella, jossa pääsin nauttimaan suomalaisesta luonnosta (ja saunasta) vielä kertaalleen ennen suuntaamistani aivan toisenlaisiin maisemiin. Olen aina pitänyt itseäni enemmän järvi- kuin meri-ihmisenä. Viimeaikoina tämä käsitys on kuitenkin alkanut rakoilla. Meri on suuri, valpas ja halutessaan pelottava. Sitä ei voi hallita, eikä omistaa, mutta se voi silti olla ystävä. Olen aina tuntenut kunnioitusta merta kohtaan, mutta vasta kuluneen kesän aikana olen oppinut rakastamaan sitä. Ottaisin alpakan lemmikiksi, jos vain voisin.

Kiitos Subin ehdin kuin ehdinkin nähdä Merlinin kakkoskauden loppuun asti ennen Ranskaan lähtöä. Lauantain ja sunnuntain välisen yön hilluin Einon luona vinhoissa friikkitupareissa, joiden ohjelmaan kuului Merlinin (ja kiljumisen) lisäksi esimerkiksi aina yhtä mainio nostalgiapätkä Green Street Hooligans.

Vainajanraitin varrella

Viimeisen virallisen kesälomaviikon vietin äidin ja Kuuran kanssa vanhassa huvilassa Va(i)najanraitin varrella. Vanhalla huvilalla en tarkoita yläpuolella näkemäänne aikaa sitten unohdettua autiotaloa, jonka pihalle navigaattori itsepäisesti halusi meidät johdattaa (ja mehän tottelimme), vaan saman kadun toisessa päässä sijaitsevaa taiteilijaresidenssiä. Viikkomme siellä piti sisällään sukulaisten hyvästelyä, vanhoille valokuville (ja Kuuralle) nauramista, yhden epäonnistuneen ja kaksi onnistunutta saunanlämmitysoperaatiota, hyvin matalassa järvessä uiskentelua sekä paljon kauhuelokuvia, mutta vain vähän kauhua. 

Ai niin, ja kaksi pikavisiittiä Lahteen. 

Kyllä, näin Lahden mäkihyppytornit vaikkakin vain vilaukselta. 

Loppujen lopuksi kävi ilmi, että Vainajanraitti onkin todellisuudessa nelostien kaista Lahteen päin.

Musiikkiaakkoset osa 4 (U-Z)

Alkaa olla aika sanoa hyvästi jokunen kuukausi sitten aloittamalleni musiikkiaakkoset-haasteelle. Aakkosten viimeinen pätkä pitää sisällään kirjaimet U:sta Z:taan.

U - Up the Bracket (The Libertines)

Up the Bracket taisi olla peräti ensimmäinen musiikkivideo, jonka The Libertinesilta näin. Ainakin itselleni videosta välittyy iloinen, huoleton tunnelma, joka antaa ymmärtää, että bändin jäsenillä on ollut hyvin hauskaa sitä tehtäessä. Kappaleen aloittavaa karjaisua olen aina vierastanut, mutta muilta osin biisi on makuuni juuri sopivan energinen ja hyväntuulinen.

V - ¡Viva La Gloria! (Green Day)

¡Viva La Gloria! on ehdoton suosikkibiisini Green Daylta. Kappale alkaa rauhallisesti kauniin melodian säestyksellä, mutta räjähtää käsiin ennen kuin alkaa käydä tylsäksi. Kolme ja puoli minuuttia täydellisyyttä.

W - White Winter Hymnal (Fleet Foxes)

Ostin loppukeväästä matkalukemiseksi kesälomaa varten Q-nimisen musiikkilehden siitä yksinkertaisesta syystä, että siinä oli iso juttu Arctic Monkeysista. Jutun luettuani ajattelin, ettei lehdestä enää ole oikeastaan mitään hyötyä. Olin kuitenkin harvinaisen väärässä. Parin kuukauden päästä törmäsin Fleet Foxesiin Ruisrockissa ja koin rakkautta ensikuulemalta. Parin viikon kuluttua annoin lehden Sallan selailtavaksi, ja tämä bongasi siitä NINE OUT OF 10 CATS PREFER WHISKERS -otsikoidun jutun, joka kertoi tuoreesta bändi-löydöksestäni. Otsikko on melko osuva, sillä bändin kuudesta jäsenestä ainoastaan kitaristi Skyler Skjelsetillä ei ole viiksiä eikä partaa. Oli miten oli, ei mikään turha lehti. White Winter Hymnal on kahdeksas biisi, jonka Fleet Foxes soitti Ruisrockin keikallaan. Itse en sitä muista, mutta kaivoin netistä setlistin. Aika kätevää.

X - X&Y (Coldplay)

Coldplayn musiikissa ei sinänsä ole mitään vikaa. Se on kaunista, siinä on kiva tunnelma, eikä se ärsytä ketään. Särmä siitä kuitenkin puuttuu kokonaan. Se on liian hiottua, liian täydellistä, ollakseen enää oikeasti mielenkiintoista. Juuri siksi se varmaan onkin niin kovin suosittua. En voi kieltää, ettenkö ihan pitäisi Coldplaysta. Sen kuunteleminen ei aiheuta mussa suuria tunteita tai intohimoja, mutta taustamusiikkina se toimii mainiosti.

Y - You (Radiohead)

Törmäsin Radioheadiin reilu vuosi sitten, kun löysin bändin esikoisalbumin Pablo Honeyn äidin sekalaisten levylaatikoiden synkistä syövereistä. Radiohead on yksi niistä bändeistä, joista pidän kovasti, mutta joiden kuunteleminen on viimeaikoina jäänyt kovin vähäiseksi. Purjehduksella ollessani rustasimme Tuulin kanssa "musiikkipuut", joihin kokosimme omia suosikkiyhtyeitämme ja -artistejamme. Radiohead pääsi osaksi puuni Melancholy Hill -lokeroa surumielisen tunnelmansa johdosta.

Z - Ziggy Stardust (David Bowie)

David Bowie löi itsensä läpi vuonna 1972 albumillaan Ziggy Stardust and the Spiders from Mars. Tuolloin järjestetyillä keikoillaan Bowie esiintyi Ziggy Stardust -nimisenä kuvitteellisena hahmona, joka taustatarinan mukaan oli ulkoavaruudesta laskeutunut glam rock -tähti. Glam rockista kertova elokuva Velvet Goldmine pohjautuu löyhästi Bowieen ja tämän rooliin Ziggy Stardustina.