Mä näin tähdenlennon! Uskomatonta, miten pienen valopallon kiitäminen taivaan poikki voi olla niin taijanomaista. Olin niin hämmästynyt, etten melkein muistanut edes toivoa. Tähtitaivaan ja pikimustan meren katsominen on ihmeellisen rauhoittavaa...
Huomenna kohti kotia. Tänne saaren hiljaisuuteen haluaisi jäädä paljon pidemmäksikin ajaksi. Luonto näyttää kauniilta kaikessa karuudessaan ja suloiset serkkulapset pitävät elämän eloisana. Musta tuntuu, että syön täällä paljon enemmän kuin kaupungissa. Ehkä merituuli tekee nälkäiseksi tai sitten ruoka on ollut erityisen hyvää viimepäivinä. Vadelmapiirakkaa ei vaan voi vastustaa...
Mä luin Kärpästen herran loppuun tänä iltana rantakalliolla. Ihana kirja, vaikkakin surullinen. Jotenkin pysäyttävä.
Toinen ilta Jurmossa. Alpakat on nähty, kivikkorannat tutkittu ja kamera tiputettu lattialle niin, että sen patteriluukusta irtosi pala. Mökissä tuoksuu ihanalta. Uskallanpa arvata, että kohta syödään lettuja. Maailmasta ei löydy parempaa paikkaa lukea Kärpästen herraa kuin pieni myrskyinen saari keskellä merta...
Viikonloppu alkoi tällä kertaa jo torstaina. Koulun sijasta mä heräsin bussiin... määränpäänäni Pernäsin satama ja Jurmoon vievä laiva. Kun astuu laivaan, tietää olevansa matkalla. Sen takia mä rakastan laivoja. Eivor ei ehkä ole luksuspaatti, mutta ei sen tarvitsekaan. Mitä rähjäisempi laiva, sitä tunnelmallisempi sillä on matkustaa. Mun oli tarkoitus käyttää merimatka hyödyllisesti Kärpästen herraa lukemalla ja läksyjä tekemällä, mutta päädyinkin sitten nukkumaan päiväunia Radioheadia kuunnellen. Meri näytti ihanan synkältä kannelta katsottuna. Vesi pärskyi laivan kyljistä ja hiukset hulmusivat tuulessa ympäriinsä.
Mun ei tarvinnut matkustaa yksin. Laivassa mä ja Kuura törmättiin serkkuihimme, joiden kanssa me jaetaan mökki täällä Jurmossa. Jurmoon me siis lopulta päädyttiin. Äiti odotti meitä rannassa. Täällä on taas ihana olla, vaikka mä en ole nähnyt vielä yhtään alpakkaa. Huomenna täytyy korjata asia, mutta sitä ennen vastaan lattialla odottavan patjan kutsuun.
It's been a hard day's night, I should be sleeping like a log.
Uusi jakso alkoi oikeastaan jo perjantaina, mutta mäpäs en ollut koulussa... vaan kirjamessuilla. Aamupäivä meni ”töissä”. LUKUfiiliksen lavaohjelman aikana mä vastaanotin nuorten kirjavinkkejä. Sen jälkeen pääsin haastattelemaan kriitikko Marika Riikosta samaista lehteä varten. Pienen hetken ajan mä ehdin jopa kierrellä ja kaarrella messukeskuksessa ennen kuin palasin lavan tuntumaan katsomaan Fredrikan keittiötä, jossa äiti, Vilja-Tuulia ja Pauliina pilkkoivat pihvien sijasta kirjoja ja kirjailijoita. Eivät tosin ruuanlaiton, vaan haastattelun merkeissä.
The Matrix (eräs taistelukohtaus)
Kirjamessuilta kotiuduttuani, mä suuntasin Aman kanssa Hetin luokse, missä meitä odotti suuri operaatio: kaikkien kolmen elokuvan Matrix-putki. Maratonin huippuhetkiä olivat taistelukohtaukset, joissa päähenkiöt kamppailivat erinäisiä vihollisia vastaan aurinkolaseissaan ja pitkissä nahkatekeissaan. Kun mukaan lisättiin muutama tehostava hidastus taistelun tuoksinassa, oli Matrix-tunnelma huipussaan. Tosin T:n sanoja lainaten "mukafilosofista, sekavaa jauhantaa" olisi kahdessa viimeisessä elokuvassa voinut olla vähemmän.
It is a truth universally acknowledged
that a zombie in posession of brains
must be in want of more brains.
Tänään oli vuorossa toinen visiitti kirjamessuilla. Se oli erittäin pikainen, mutta siinä mielessä tuottoisa, että sain napattua mukaan yllä olevat ihanuudet. Pride and Prejudice and Zombies kuulostaa sen verran hulvattomalta, että sitä on aivan pakko päästä tutkimaan lähietäisyydeltä. Arctic Monkeysin uusinta levyä olen havitellut jo jonkin aikaa, joten olihan se mukava bongata levymessujen puolelta.
Tänään oli myöskin aika siirtyä äidin luota isän luokse. Matkatavaroita on aina liikaa... Pyörämatka oli loistava tilaisuus räpsiä valokuvia veljen kanssa. Siispä... Isla ja Kuura ylpeänä esittävät:
The Beatlesin I Am the Walrus on soinut mun päässä suunnilleen koko viikonlopun. Mikäs siinä. Erittäin omituinen kappale… Mutta hyvä.
Maanantaina 27. syyskuuta eletään keskellä ensimmäistä koeviikkoa.
Joskus tuntuu siltä, että aika karkaa käsistä. Olo on niin ahdistunut, ettei saa mitään aikaiseksi. Silloin kannattaa pakottaa kiire hetkeksi syrjään, vetää takki päälle ja astua ulos ovesta. Ulos viileään iltaan. Kiivetä kukkulalle ja katsella kaupungin valoja, jotka näyttävät kauniilta pimeällä. Pienen seikkailun jälkeen olo on kummasti rauhallisempi. Varsinkin, jos vierellä on kupillinen kuumaa teetä hunajalla.
Hehee, vai niin. Kiitoksia paljon Eino. Ideana siis on, että kerron teille seitsemän faktaa itsestäni ja sen jälkeen lähetän tittelin edelleen seitsemälle muulle bloginpitäjälle. Otan kuitenkin oikeuden omiin käsiini ja täytän tehtävänannosta vain ensimmäisen puolikkaan. Luen (toistaiseksi) vain muutamaa blogia, joten seitsemää on tähän hätään vähän vaikea ruveta taikomaan. Olenkin tässä jo odotellut, koska pääsen paljastamaan lukijoille synkimmät salaisuuteni... Täältä pesee:
1. Musiikkimakuni on erittäin samanlainen kuin äidilläni. Pitäisikö huolestua?
2. En tykkää soittaa ihmisille, joita en tunne, vaikka kyseessä olisi vain hammaslääkärin varaaminen.
3. Haluaisin olla useammin yksin kotona, koska silloin voin laulaa kenenkään häiriintymättä. Tai häiriintymättä itse...
4. Olen hidas lukemaan ja kirjoittamaan, vaikka rakastan molempia.
5. Olen mooonta kertaa yrittänyt aloittaa päiväkirjan pitämisen, mutta kyllästynyt viimeistään muutamassa viikossa.
Kello on ehkä puoli viisi yöllä... tai aamulla, miten sen nyt haluaa tulkita. Sä olet just nukahtamassa, kun yhtäkkiä olohuoneessa aletaan rämpyttää kitaraa ja käydä laulaen läpi Juice Leskisen tuotantoa. Ihanaa... Ja sitten kun sun aivot viiden aikoihin vihdoin turtuu meteliin, käytävästä alkaa kuulua jokseenkin kovaäänisiä hyvästejä, kun viimeiset vieraat lähtee valumaan kohti kotia.
No okei... ehkä mä olin ansainnut sen. Aikaisemmin päivällä (tai oikeastaan illalla) mä ja mun serkku Lotta yritettiin hiillostaa vieraat ulos soittamalla kaijuttimista täysiä Justin Bieberiä. Se oli mielenkiintoista... Mun huoneessa oli vähän aikaa melkein mahdoton olla.
Kyse edellisessä on siis niinkin ihmeellisestä asiasta kuin mun isän 40-vuotissyntymäpäivästä. Meillä oli "vuosisadan" bileet, joihin tuli sukulaisia ja isän työkavereita. Heti alkuillasta mun setä pisti casinon pystyyn sohvapöydälle. Siinä se sit pelas koko päivän pokeria Kuuran, Markuksen, Jaanan ja milloin kenenkin kanssa. Mä tapasin Lotan pitkästä aikaa. Meillä oli hauskaa. Keksittiin upea uusintaversio Titanicista. Se kertoo Jackista ja Jakesta, joiden pitää piilotella suhdettaan, koska aikakausi ei sitä hyväksy.
Mun isä oli vähän aikaa sitten työmatkalla Latviassa ja toi mulle sieltä tuliaiseksi ihanat pöllökorvakorut. Miten se osas? Ainoa ongelma (ja melko suuri sellainen) siinä oli, että mulla ei ollut korvareikiä. Niin, ei ollut. Vihdoin mä sain tekosyyn tehdä ratkaisevan askelen ja hankkia reiät niiden vuosia sitten umpeutuneiden tilalle. Niinpä mä suuntasin koulun jälkeen pyörällä Skanssiin. Onneksi ystäväiseni Katri ja Tuuli tuli mukaan ja tuki mua tässä suuressa muutoksessa. Rei'ittäjän tauon loppumista odotellessamme me syötiin Katrin kanssa puoliks isoin pulla, jonka mä oon pitkään aikaan nähnyt. Anttilassakin ehdittiin poiketa. Koluttiin levyosasto läpi ties kuinka monennen kerran ja vieläkin sieltä löytyi jotain uutta. Nyt mulla on kuitenkin harjoituskorvis kummassakin korvassa. Kuukausi niitä täytyy kestää, ja sitten mä voin laittaa korvaani vaikka hakaneulan, jos mieli tekee. Aluksi mä taidan kuitenkin pysytellä ihan niissä pöllöissä.
