Letut maistuvat parhailta suolan kera

Muutaman päivän viime viikosta vietin Jurmon saarella, jossa pääsin nauttimaan suomalaisesta luonnosta (ja saunasta) vielä kertaalleen ennen suuntaamistani aivan toisenlaisiin maisemiin. Olen aina pitänyt itseäni enemmän järvi- kuin meri-ihmisenä. Viimeaikoina tämä käsitys on kuitenkin alkanut rakoilla. Meri on suuri, valpas ja halutessaan pelottava. Sitä ei voi hallita, eikä omistaa, mutta se voi silti olla ystävä. Olen aina tuntenut kunnioitusta merta kohtaan, mutta vasta kuluneen kesän aikana olen oppinut rakastamaan sitä. Ottaisin alpakan lemmikiksi, jos vain voisin.

Kiitos Subin ehdin kuin ehdinkin nähdä Merlinin kakkoskauden loppuun asti ennen Ranskaan lähtöä. Lauantain ja sunnuntain välisen yön hilluin Einon luona vinhoissa friikkitupareissa, joiden ohjelmaan kuului Merlinin (ja kiljumisen) lisäksi esimerkiksi aina yhtä mainio nostalgiapätkä Green Street Hooligans.

Vainajanraitin varrella

Viimeisen virallisen kesälomaviikon vietin äidin ja Kuuran kanssa vanhassa huvilassa Va(i)najanraitin varrella. Vanhalla huvilalla en tarkoita yläpuolella näkemäänne aikaa sitten unohdettua autiotaloa, jonka pihalle navigaattori itsepäisesti halusi meidät johdattaa (ja mehän tottelimme), vaan saman kadun toisessa päässä sijaitsevaa taiteilijaresidenssiä. Viikkomme siellä piti sisällään sukulaisten hyvästelyä, vanhoille valokuville (ja Kuuralle) nauramista, yhden epäonnistuneen ja kaksi onnistunutta saunanlämmitysoperaatiota, hyvin matalassa järvessä uiskentelua sekä paljon kauhuelokuvia, mutta vain vähän kauhua. 

Ai niin, ja kaksi pikavisiittiä Lahteen. 

Kyllä, näin Lahden mäkihyppytornit vaikkakin vain vilaukselta. 

Loppujen lopuksi kävi ilmi, että Vainajanraitti onkin todellisuudessa nelostien kaista Lahteen päin.

Musiikkiaakkoset osa 4 (U-Z)

Alkaa olla aika sanoa hyvästi jokunen kuukausi sitten aloittamalleni musiikkiaakkoset-haasteelle. Aakkosten viimeinen pätkä pitää sisällään kirjaimet U:sta Z:taan.

U - Up the Bracket (The Libertines)

Up the Bracket taisi olla peräti ensimmäinen musiikkivideo, jonka The Libertinesilta näin. Ainakin itselleni videosta välittyy iloinen, huoleton tunnelma, joka antaa ymmärtää, että bändin jäsenillä on ollut hyvin hauskaa sitä tehtäessä. Kappaleen aloittavaa karjaisua olen aina vierastanut, mutta muilta osin biisi on makuuni juuri sopivan energinen ja hyväntuulinen.

V - ¡Viva La Gloria! (Green Day)

¡Viva La Gloria! on ehdoton suosikkibiisini Green Daylta. Kappale alkaa rauhallisesti kauniin melodian säestyksellä, mutta räjähtää käsiin ennen kuin alkaa käydä tylsäksi. Kolme ja puoli minuuttia täydellisyyttä.

W - White Winter Hymnal (Fleet Foxes)

Ostin loppukeväästä matkalukemiseksi kesälomaa varten Q-nimisen musiikkilehden siitä yksinkertaisesta syystä, että siinä oli iso juttu Arctic Monkeysista. Jutun luettuani ajattelin, ettei lehdestä enää ole oikeastaan mitään hyötyä. Olin kuitenkin harvinaisen väärässä. Parin kuukauden päästä törmäsin Fleet Foxesiin Ruisrockissa ja koin rakkautta ensikuulemalta. Parin viikon kuluttua annoin lehden Sallan selailtavaksi, ja tämä bongasi siitä NINE OUT OF 10 CATS PREFER WHISKERS -otsikoidun jutun, joka kertoi tuoreesta bändi-löydöksestäni. Otsikko on melko osuva, sillä bändin kuudesta jäsenestä ainoastaan kitaristi Skyler Skjelsetillä ei ole viiksiä eikä partaa. Oli miten oli, ei mikään turha lehti. White Winter Hymnal on kahdeksas biisi, jonka Fleet Foxes soitti Ruisrockin keikallaan. Itse en sitä muista, mutta kaivoin netistä setlistin. Aika kätevää.

X - X&Y (Coldplay)

Coldplayn musiikissa ei sinänsä ole mitään vikaa. Se on kaunista, siinä on kiva tunnelma, eikä se ärsytä ketään. Särmä siitä kuitenkin puuttuu kokonaan. Se on liian hiottua, liian täydellistä, ollakseen enää oikeasti mielenkiintoista. Juuri siksi se varmaan onkin niin kovin suosittua. En voi kieltää, ettenkö ihan pitäisi Coldplaysta. Sen kuunteleminen ei aiheuta mussa suuria tunteita tai intohimoja, mutta taustamusiikkina se toimii mainiosti.

Y - You (Radiohead)

Törmäsin Radioheadiin reilu vuosi sitten, kun löysin bändin esikoisalbumin Pablo Honeyn äidin sekalaisten levylaatikoiden synkistä syövereistä. Radiohead on yksi niistä bändeistä, joista pidän kovasti, mutta joiden kuunteleminen on viimeaikoina jäänyt kovin vähäiseksi. Purjehduksella ollessani rustasimme Tuulin kanssa "musiikkipuut", joihin kokosimme omia suosikkiyhtyeitämme ja -artistejamme. Radiohead pääsi osaksi puuni Melancholy Hill -lokeroa surumielisen tunnelmansa johdosta.

Z - Ziggy Stardust (David Bowie)

David Bowie löi itsensä läpi vuonna 1972 albumillaan Ziggy Stardust and the Spiders from Mars. Tuolloin järjestetyillä keikoillaan Bowie esiintyi Ziggy Stardust -nimisenä kuvitteellisena hahmona, joka taustatarinan mukaan oli ulkoavaruudesta laskeutunut glam rock -tähti. Glam rockista kertova elokuva Velvet Goldmine pohjautuu löyhästi Bowieen ja tämän rooliin Ziggy Stardustina.

Once more with freaks

Aman lento Tukholman kautta Edinburghiin lähtee Helsingistä kahdeksalta huomisaamuna, eikä omaankaan lähtööni ole aikaa kuin kaksi viikkoa ja kaksi päivää. Niinpä friikkiporukkamme koko komeudessaan kokoontui eilen Einon uuteen asuntoon juhlimaan läksiäisiä, jotka friikit olivat meille kahdelle tavallisen tapaamisen varjolla salakavalasti järjestäneet. Annetaan kuvien kertoa tarina loppuun...

Yllä näette kerrassaan ihastuttavan kupin, jollaiset mä ja Ama saatiin

läksiäislahjaksi. Kupin kuvista ensimmäinen on peräisin Hetin Harry Potter

-teemaisilta yllätyssynttäreiltä, toinen Tarina vailla loppua -teatteriproggiksen

(jossa mä, Elina ja Katri onnellisesti esiinnyttiin) ensi-illasta parin vuoden takaa

(Amalla kyseisen kuvan tilalla on kuva Lahdesta ja Salpausselän kisoista)

ja kolmas viime talvisista halloween juhlista. Ikiomaa friikki-kuppiani aijon

Ranskan mantereella hilluessani käyttää suurella ylpeydellä ja hartaudella.

Elina, Katri, Iippa ja Tuuli olivat lyöneet viisaat päänsä 

yhteen läksiäisohjelman tiimoilta ja kirjoittaneet mulle

ja Amalle hienot tarinat, ettemme varmasti unohtaisi

 niitä lukuisia inside vitsejä, jotka ovat meitä vuosien varrella

ilahduttaneet. Oma tarinani kantaa nimeä Elijah Ihmemassa (ei,

nimessä EI ole kirjoitusvirhettä) ja se jaksaa naurattaa yhä 

uudestaan ja uudestaan. Tarina kertoo Elijah Woodin 

seikkailuista Ihmemaassa ja tämän (lopulta onnistuneesta) 

yrityksestä pelastaa maailma radikaaleilta tipuilta 

Pyhän jäkälän avulla. Vaarallisella matkallaan Elijah kohtaa 

muun muassa Willy Wonkan, Christian Balen, joukon 

Velmuja Pellejä sekä vampyyri Lestatin ja tämän vakavan 

stylistin Sweeney Toddin.

Arthur ja Merlin ovat kovin suloisia. Miten kummassa pärjään Ranskassa
ilman heitä? Vielä kaksi jaksoa ennen lähtöä. Niistä on nautittava
täysin sydämin!

Elinan, Katrin ja Iipan juhliin tuomat monikansalliset mokkapalat
mahdollistivat sen, että mä ja Ama päästiin vihdoin ja viimein
syömään toisemme, kuten alla olevista kuvista kenties näkyy, jos
tarpeeksi tarkkaan katsoo.

Kaiken kaikkiaan aivan mielettömät juhlat jälleen kerran. Kiitos, kiitos, kiitos niistä armaat friikkini. Olette mulle sanoinkuvaamattoman rakkaita. HEI HEI AMA! Vietä ihana vuosi Skotlannissa (joka myös Belle & Sebastianin kotimaana tunnetaan), äläkä tukehdu Ilpoon.

Joskus kohtalolla on huono huumorintaju

Mikäli kaikki olisi aikoinaan sujunut suunnitelmien mukaan, Salla viettäisi tänään sadattaviidettäkymmenettäensimmäistä päiväänsä Japanissa ja palaisi Suomeen noin viiden kuukauden kuluttua. Kolme päivää ennen Sallan suunniteltua lähtöpäivää kuitenkin tapahtui jotain niin mullistavaa, että ystäväni joutui ehkä elämänsä tähän mennessä suurimman päätöksen eteen. Muutaman viikon ajan hän keinui kahden vaihtoehdon välillä tietämättä ollenkaan, mitä tehdä. Valitako kahdeksan ja puoli kuukautta maassa, jonka energia kuluu sekasorrosta toipumiseen ja katastrofin jälkien korjaamiseen vai kokonainen vaihtovuosi jossain muualla kuin siinä kulttuurissa, johon on hakuprosessista lähtien päänsä sisällä totutellut.

Sallan päätös johti lopulta siihen, että tämä palasi lukuvuoden viimeisiksi kuukausiksi Suomen kouluunsa jo kertaalleen hyvästelemiensä ihmisten pariin ja aloitti uuden, kenties jopa ensimmäistä vaikeamman, sopeutumisprosessin, jonka eri vaiheissa olen parhaani mukaan yrittänyt olla tukena. Viime aikoina olemme tavanneet muutaman kerran ja pitäneet hauskaa yhdessä ennen kuin meistä kumpikin suuntaa omille tahoilleen. Siinä samassa olemme puineet kummankin tuoreita isäntäperhetietoja ja kironneet muutamaan otteeseen Sallan uuden kohdemaan Youtube-kieltoa.

Viisi kuukautta puolitäytenä Sallan makuuhuoneen lattialla lojunut matkalaukku on nyt pakattu uudestaan, sillä matkan varrella (matkahan vaihtovuoteen valmistautuminenkin loppujen lopuksi on) sattuneista muutoksista huolimatta, Salla on meistä lähtijöistä ensimmäinen. Kolmen tunnin kuluttua Sallan kone nousee ilmaan Helsinki-Vantaan lentoasemalta ja suuntaa Tokion sijasta kohti Pekingiä. Vuosi Kiinassa tulee varmasti olemaan Sallalle mielenkiintoinen ja elämysrikas kokemus. Siitä huolimatta täytyy sanoa, että mua jännittää hirmuisesti Sallan - ehkä jo vähän myös itseni ja Aman - puolesta.

HYVÄÄ MATKAA SALLA!

On meillä stereot, televisio, mikroaaltouuni ja videonauhuri

Viime viikon keskiviikkona (olen ajoissa kuten aina) kokoonnuimme friikkiporukalla Tuulin olohuoneeseen katsomaan laadukkaita suomalaiselokuvia. Iltaamme piristivät Helmiä ja sikoja, Pahat pojat, Saippuaprinssi sekä aina yhtä ihastuttava Napapiirin sankarit. Elokuvista viimeisimmän loputtua alkoi yö jo pikkuhiljaa vaihtua aamuksi. Viimeinen asia, jonka kuulin ennen lattialle (tai pikemminkin matolle) nukahtamistani oli friikkien mielenkiintoinen keskustelu uskonnon ja maalareiden yhteydestä toisiinsa.

Suomalainen elokuva toimi kantavana teemana myös keskiviikkoa seuranneelle torstaille. Suoraan Tuulin luota mä pyöräilin rautatieasemalle, josta hyppäsin seuraavaan Helsinkiin menevään junaan. Helsingissä mua ja äitiä odotti Roskisprinssi-elokuvan virallinen ensi-ilta, johon äidin ystävä Juuli oli meidät muutama päivä aikaisemmin kutsunut. En ollut koskaan aikaisemmin ottanut osaa vastaavankaltaiseen tilaisuuteen, joten odotin innolla, mitä tuleman pitää.

Ensi-ilta lähti käyntiin Roskisprinssi-elokuvan teatterinäytöksellä ja sitä edeltäneillä kiitospuheilla. Odotukseni leffaa kohtaan eivät näkemäni trailerin perusteella olleet kovin korkealla. Yllätyin kuitenkin positiivisesti. Tuija Lehtisen kirjaan pohjautuva tarina elokuvan taustalla on hyvin perinteinen. Hienostoperheessä kasvanut kaupunkilaispoika Jed, joka on aina saanut kaiken valmiiksi pureskeltuna eteensä, karkaa maaseudulle itseään etsimään. Lopulta Jed löytää uuden elämän itäsuomalaisesta pikkukylästä, jossa hän pääsee roskakuskin apupojaksi ja tutustuu suorasanaiseen pastorin tyttäreen Luluun. Elokuvan parhainta antia ovat sen hauskat - paikoitellen jopa absurdit - henkilöhahmot (Iso-Antti ja Pikku-Antti ovat suosikkini kaikessa liikuttavuudessaan, eikä Jedin ihanaa Jesse James -koiraa sovi jättää vaille huomiota), oivaltavat dialogit ja onnistuneet näyttelijävalinnat. Omaperäisemmän leffasta olisi saanut liioittelemalla vielä vähän lisää. Elokuvassa vallitseva tunnelma on raikas ja positiivinen. Sen parissa saa nauraa. Roskisprinssi on hyväntuulen leffa, joka ei mullista maailmaa, mutta jollaisia kaikesta huolimatta tarvitaan. Suosittelen.

Elokuvan päätyttyä aplodeihin osa vieraista suuntasi Helsingin Kinopalatsin syövereistä satamaan juhlistamaan ensi-iltaa vielä tilaisuutta varten varattulle ravintolalaivalle, jonka kannella mäkin äidin kanssa pikaisesti käväisin. Näyttelijöiden ja muun työryhmän keskellä käyskentely oli sinänsä aika jännittävää. Harmi, ettei Timo Lavikainen, jolla oli leffassa (hyvin) pieni rooli, ollut paikalla. Se olisi ollut enemmän kuin siistiä.

Valloitettuja satamia

Kymmenen päivää kestänyt Itämeren valloitukseni saapui päätökseensä sunnuntaina, kun aallot - tai tarkemmin sanottuna lentokone - huuhtoivat mut kotirantaan. Isla laivassa tuottaa selvästikin huonoa onnea, sillä koko matkan aikana säät suosivat mahtavaa alustamme Elysionia korkeintaan kahtena päivänä. Purjehdus Tanskan saaristossa oli kokemuksena ikimuistoinen. Siksi haluankin nyt avata sitä teille kykyjeni mukaan. Musiikki oli hyvin tärkeä osa mun ja Tuulin matkantekoa. Niinpä koristankin tätä superpostausta kappaleilla, joita merellä ja satamissa kuuntelimme.

Regina Spektor - Us

Satama yksi: Aarhus

Tiistain ja keskiviikon välisenä yönä 13.7 mä, Tuuli ja Tuulin vanhemmat ahtauduimme bussiin suuntanamme Helsinki-Vantaan lentoasema. Lentokoneemme irtautui maasta vähän seitsemän jälkeen Suomen aikaa ja kuljetti koko seurueemme Kööpenhaminaan (osta satama), josta jatkoimme pienemmällä koneella ensimmäiseen pysähdyspaikkaamme Aarhusiin (tai vaihtoehtoisesti Århusiin). Heti perille päästyämme alkoi niin yllättävää kuin se onkin sataa. Siinä vaiheessa päivää majapaikkanamme toimiva purjevene kapteeneineen kuitenkin seilasi vielä monen merimailin päässä määränpäästään, joten hakeuduimme sateensuojaan valtavaan modernin taiteen museoon, jonka uumenissa suurin osa päivästä mukavasti hurahtikin. Erityisesti muhun ja Tuuliin vetosi Your rainbow panorama -näyttely, joka piti sisällään muun muassa upean huoneen täynnä höyryä kaikissa sateenkaaren väreissä. Kun huoneen käveli päästä päähän, värit ympärillä vaihtelivat syvänsinisestä kirkkaanpinkkiin ja oranssista kelmeänvihreään. Illalla veneessä mä näin ehkä hienomman auringonlaskun koko elämäni aikana. Sillä hetkellä mä ja Tuuli oltiin varmoja, että se huone oli päässyt vapaaksi.

Tekotaiteellinen kanasalaatti museon ravintolassa
ei edes maistunut hyvältä.

His name is... Merlin.

The Drums - Book of Stories

Satama kaksi: Kärteminne

Vietettyämme kaksi yötä Aarhusissa, lähdimme purjehtimaan kohti seuraavaa satamaa. Elämäni ensimmäinen purjehdus ei oikeastaan ollut purjehdus ollenkaan. Tuuli nimittäin oli niin alhainen (ja tällä kertaa tarkoitan tuulella luonnonilmiötä, enkä matkakumppaniani Tuulia), ettemme päässeet avaamaan purjeita kunnolla kertaakaan vaan meidän piti taittaa matkaa moottorin avulla. Yhdeksän tunnin matkasta mä ja Tuuli nukuttiin melkein viisi, mutta mikäs siinä. Jäihän meille vielä neljä tuntia aikaa istua kannella ja ropettaa.

Kärteminneä voisi kutsua mielenkiintoiseksi kaupungiksi, sillä lähes kaikki siellä näkemäni rakennukset muistuttivat enemmän tai vähemmän Sims-taloja. Kärteminnestä päällimmäisenä mieleeni jäi hylätty tehdasrakennus sataman tuntumassa. Tehtaan toinen puoli oli maalattu täyteen upeita graffiteja, ja toiselta löysimme Tuulin kanssa paljon mielenkiintoista sälää. Aarhusissa mä ja Tuuli törmättiin järkyttävään hienostokauppaan, joka jätti meille pysyviä traumoja. Niinpä Kärtteminnestä bongaamamme pikkukauppa mukavannäköisine kassapoikineen miellytti meitä kovasti.

Anteeksi mutta... Mikä Tanskalaisia vaivaa?

The xx - Islands

Satama kolme: Agersö

Toinen merellä viettämämme päivä oli huomattavasti ensimmäistä töyssyisempi. Merenkäynti (joka tarkoittaakin tuulta ja aaltojen kokoa, eikä meriliikennettä kuten olen aina luullut) oli niin voimakasta, että purjeveneemme ei pysynyt hetkeäkään suorassa, vaan kallisteli kaiken aikaa johonkin suuntaan. Kyseisestä höykkyytyksestä johtuen sain ensimmäistä kertaa elämässäni kokea käytännössä, miltä tuntuu olla merisairas. No, onhan sekin tietysti kokemus sinänsä.

Niistä viidestä satamasta, joihin pääsin purjehduksen lomassa tutustumaan, oli Agersö (toiselta nimeltään Kirottu kaupunki) ehdoton suosikkini. Kyseisessä kylässä oli jotain käsittämättömän absurdia. Siellä käyskennellessäni musta tuntui kuin olisin yhtäkkiä hypännyt fantasiakirjan sivuille tai ainakin ajassa rutkasti taaksepäin. Sen lisäksi, että useissa rakennuksissa oli OLKIKATOT, kaupiteltiin talojen porteilla perunoita, papuja ja muuta omasta maasta noukittua. Tämä kaupankäynti perustui täysin luottamukseen, sillä ihmisten sijasta tuotteet maksettiin yksinäisiin rahakippoihin vailla vartiota. Kehittelimmekin Tuulin kanssa teorian, jonka mukaan kylän asukkaat ovat saaneet päälleen kirouksen, joka kumoutuu vasta, kun luottamus palkitaan ja kyläläisiltä ostetaan jotakin. Teoriaamme vahvisti outo kissa, joka noin vain kömpi kaltaistemme muukalaisten syliin kuin olisimme olleet vanhoja tuttuja.

Yöllä mä ja Tuuli herättiin täsmälleen yhtä aikaan myrskyn ääniin, eikä saatu enää unta. Niinpä Tuuli ehdotti, että kiivetään purjeveneen kannelle ja istutaan siellä hetken aikaa. Katselimme kannelta meren tyrskyjä niin pitkään, ettei tuuli tuntunut enää kylmältä. Taijanomainen hetki kaipaa taijanomaista musiikkia (tai ei musiikkia ollenkaan), joten kuuntelimme Fleet Foxesia. Harva musiikki kykenee aiheuttamaan mussa yhtä voimakkaita tunteita kuin uusin musiikkirakkauteni Fleet Foxes, joka on raivannut hetkessä tiensä lempiyhtyeideni kärkikastiin.

Fleet Foxes - The Shrine / An Argument

Neljäs satama: Stubbeköbing

Purjehdus Stubbeköbingiin oli melkoisen samanlainen kuin purjerjehdus Agersöhön sillä erotuksella, että tällä kertaa mulla ei ollut huono olo. Mä ja Tuuli herättiin siihen, että vene pomppi hullun lailla. Koska nukkumisesta ei luonnollisesti tullut enää mitään, päätimme heti suunnata kannelle. Täytyy sanoa, että yhtä vaikeissa olosuhteissa en ole pukeutunut koskaan aikaisemmin. Minkä tahansa vaatekappaleen pukeminen ylle on hieman mutkikasta, jos samaan aikaan poukkoilee lattian ja katon väliä. Myrskyävä meri on jokseenkin täydellinen miljöö kuunnella Gorillazin Plastic Beachia. Silloin sitä melkein uskoo, että hetkenä minä hyvänsä legendaarinen Plastic Beach todellakin kohoaa esiin taivaanrannan takaa.

Stubbeköbing (suomeksi Tuppukylä) oli paikkana sen verran mielenkiinnoton, etten nyt käytä turhan paljon aikaa sen kuvailemiseen. Asumukset keskiaikaikaistyyppisessä pikkukaupungissa olivat suloisia ja viihtyisän näköisiä, mutta muuten kaupunki oli kuollut kuin kivi. Ihmisiin Stubbeköbingissä törmäsi hyvin harvoin, eikä kaupungista viiden aikoihin iltapäivällä löytynyt enää yhtään aukinaista kauppaa tai putiikkia. Tietyssä mielessä Stubbeköbingissä oli jotain hyvin aavemaista. Mulle tuli sellainen olo, että jokin siellä on moitteettoman ulkokuorensa alla pahasti vinossa.

Gorillaz - To Binge

Satama viisi: Klintholm

Purjehdus Stubbleköbingistä Klintholmiin oli kaikista kokemistani purjehduksista epäilemättä miellyttävin, vaikkei ehkä mielenkiintoisin. Aurinko paistoi, meri kimmelsi ja tuuli oli hentoa, mutta riittävää. Tyyntä merta rauhallisempaa paikkaa tuskin löytyy mistään muualta.

Klintholmin satamassa ei sinänsä ollut mitään vikaa. Joku mua kuitenkin paikassa häiritsi. Keskenään liian samanlaiset hotellirakennukset ehkä... Tai järkyttävä Røgeri-ravintola epäystävällisine tarjoilijoineen ja pahoine kaakaoineen... ("As my colleague just said this is not an internet café so you can't stay here very long.") Klintholmissa pääsimme kuitenkin Tuulin kanssa rannalle ensimmäistä kertaa koko purjehduksen aikana (vesi oli hyytävää) ja näimme hyvin suloisen kiharapäisen pojan. Siellä myös törmäsimme jälleen uuteen taijanomaiseen auringonlaskuun, söimme hyvää pizzaa italialaisessa ravintolassa ja vietimme onnistuneesti seitsemättätoista syntymäpäivääni. Lisäksi satamasta löytyi ILMAINEN suihku.

Klintholmin ei alunperin pitänyt olla se satama, johon mun ja Tuulin purjehdus lopulta päättyi. Niin siinä sitten kuitenkin kävi. Klintholmista meidän oli tarkoitus seilata avomeripurjehdusta Saksan puolelle, mutta se joku, joka säätelee tuulia, oli selvästi eri mieltä. Niinpä jäimme kirjaimellisesti jumiin Klintholmin satamaan. Lopulta meidän oli pakko matkata junalla ja bussilla Köpenhaminaan. Mikäs siinä. Tulipahan sekin varsin ihastuttava kaupunki nähtyä. Ja mikä parasta... rautatieasemalta bongasin Arctic Monkeys -paitaisen pojan. (Paita oli Suck It and See -kiertueen virallinen t-paita, joten poika oli luultavasti ollut keikalla. Olen kateellinen.)

Jälleen yksi hieno auringonlasku.

Synttärikakkuni maistui yhtä hyvältä, kuin miltä se näyttää.

Kööpenhaminaan täytyy palata joskus uudestaan.

Alex Turner - Stuck on the Puzzle

Näyttää siltä, että tärkeimmät yksityiskohdat elämäni ensimmäisestä purjehduksesta, ovat nyt teidänkin tiedossanne rakkaat lukijani. Kysymyksiin vastailen kuitenkin mielelläni, jos sellaisia vain ilmenee. Kiitos ja hyvää yötä!

Kuvat: Isla och Tuuli med Lakritsi.