Coucou les gens! En ole kuollut, vaikka blogin päivitystahtini ehkä antaakin ymmärtää päinvastaista. Edellistä postaustani seuranneet pari viikkoa ovat kuluneet enimmäkseen arkisissa merkeissä. Kyllä vain. Arkisissa. Ranskalainen elämänmeno nimittäin alkaa kovaa vauhtia käydä allekirjoittaneelle sen verran tutuksi, ettei kaikki tunnukaan enää niin uudelta ja ihmeelliseltä kuin silloin aluksi, jolloin joka-aamuinen bussista RER:iin (eräänlainen paikallisjunan ja metron välimuoto) vaihtaminen Disneylandin kupeessa tuntui enemmän kuin absurdilta.
Neljäs kuukauteni Patonkimaan siimeksessä vierähtää käyntiin alle viikon kuluttua. Tähän mennessä olen säästynyt sen suuremmilta kriiseiltä, vaikka mulle tekisikin hyvää oppia hoitamaan pyykinpesu ennen kuin ne sukat loppuvat kesken. Ikävä, jota tunnen Suomea ja siellä majailevia rakkaitani kohtaan, on usein läsnä, mutta pysyy enimmäkseen positiivisena kaipauksena. Muutama päivä sitten bongasin vanhan ystäväni Johnny Deppin Le Grand Journal -nimisestä keskustelu- ja ajankohtaisohjelmasta. Jälleennäkeminen oli mitä onnellisin, vaikka olisinkin kovasti toivonut Deppin harjoittavan ohjelman aikana enemmän ranskan kielen taitojaan. Hänellä kun pitäisi olla siihen täydet edellytykset, vaikka maastamuuttoa kaavaileekin.
Viikko sitten lauantaina kävin kaverini Océanen kanssa leffassa katsastamassa niinkin laadukkaan tekeleen kuin Twilight, chapitre IV : Révélation (oletan, ettette tarvitse suomennosta ymmärtääksenne, mistä on kyse) ja vielä ranskaksi dubattuna. Twilightiksi leffa ei ollut niin onneton, kuin olisi voinut kuvitella, mutta se ei valitettavasti vielä riitä tekemään siitä mestariteosta. Ranskassa leffaliput ovat jännittävän halpoja etenkin nuorille. En valita. Seuraavaksi suuntaan katsomaan kenenkäs muunkaan kuin Johnny Deppin tähdittämän The Rum Diaryn, joka ilmestyy leffateattereihin pikapuoliin. Originaaliversiona tietenkin.
Eilen tuli ruokapöydän jatkokappaleelle käyttöä, kun kotonamme juhlistettiin Cécilen, Alexandran ja Loun isoäidin syntymäpäivää kymmenen hengen voimin. Kuuden hengen perhekuntamme lisäksi paikalle vaivautuivat host-äitini Isabellen vanhemmat (syntymäpäiviä harvemmin juhlitaan ilman synttärisankaria) sekä tämän veli naisystävineen. Perhesunnuntai sujui mukavissa merkeissä, vaikka onkin jännä huomata, kuinka paljon aikuisista ihmisistä toisinaan lähtee ääntä. Sitten vain joulua odottelemaan...
Muutaman viime viikon aikana olen päässyt tutustumaan ranskalaiseen Talent-versioon La France a un incroyable talentiin. Suomessa en juuri ole tullut Talentia katsoneeksi, mutta nyt olen siihen enemmän tai vähemmän koukussa. Tähän mennessä ohjelma on edennyt semifinaaleihin asti. Viime keskiviikkoisen Talent-shown paras hetki oli improvisoitu lauluesitys, jonka myötä mulle tuli selväksi, ettei titteliä improvisateur ole olemassakaan, vaikka se olisikin täydellinen sana kuvaamaan improvisaatiotaiteilijaa. Esityksen idea oli seuraavanlainen: Tuomaristo antoi laulajasta ja pianistista koostuvalle improkaksikolle aiheen ja kuuluisan artistin. Kymmenen sekunnin kuiskuttelun jälkeen duo aloitti kappaleen tuomariston valitsemasta aiheesta käyttäen saamansa artistin biisiltä lainattua melodiaa. Lopputulos oli varsin veikeä. Tuomaristosta ehdoton suosikkini on 67-vuotias (miehistä kiinnostunut) pop-laulaja Dave, jota kuvaa parhaiten ranskankielinen sana rigolo*. Dave on tuomarikolmikosta se, joka lähes poikkeuksetta painaa summeria viimeisenä, oli kyse kuinka toivottomasta tapauksesta tahansa, ihan vain nähdäkseen, mihin tilanne tästä kehittyy.
Viime keskiviikon jälkeen olen muutamaan otteeseen löytänyt itseni kuuntelemasta Davea Spotifysta, mikä ei todellakaan ole suositeltavaa, sillä viimeiset kolme päivää mun päässä on soinut: Vanina ah ah ah ah ah ah ah ah ah. Tästä nimenomaisesta syystä mulla oli suuria ongelmia saada unta viime yönä. Daven vinyyli oli ensimmäinen levy, jonka Isabelle kahdeksan vuotiaana osti itselleen. Kun RER:issä kerroin Alexille kuunnelleeni vapaaehtoisesti biisin Davea, vastasi tämä suurin piirtein seuraavasti: "Shhh, joku voi kuulla..." Loppujen lopuksi Dave on ihan hauskaa musiikkia silloin tällöin kuunneltavaksi. Näin ulkomaalaisen korvin ainakin. Näin postauksen lopuksi tarjoankin teille ainutlaatuisen tilaisuuden tutustua ranskalaiseen iskelmähelmeen. Biisin alkuperäisversio ilmestyi vuonna 1974. Ei kannata ottaa videota tosissaan. Ei Dave itsekään ota.
*Rigolo on mukaelma verbistä rigoler, joka tarkoittaa nauraa. Se tarkoittaa hauskaa/riemastuttavaa/vinkeää asiaa/ihmistä/tapahtumaa. Tähän mennessä se on ranskankielisistä sanoista ehdoton suosikkini.
Eilisillan vietin yhdessä Cécilen, Alexin ja joukon AFS*-vapaaehtoisia kanssa viehättävässä hampurilaisravintolassa Disney Villagessa. Viehättävän ravintolasta tekivät ennen kaikkea suloiset tarjoilijapojat, jotka jahtasivat toisiaan rullaluistimet jalassa. Muidenkin kuin kyseisten tarjoilijoiden osalta oli meno ravintolassa varsin hulvatonta. Kiitos kaikille, vaikkette blogistani luonnollisesti mitään ymmärräkään! Île-de-Francen AFS-vapaaehtoiset totisesti ovat enemmän kuin lahja kaltaisilleni friikeille... Seuraavaksi muutama kuvallinen todiste eilisillan laadusta:
Mikä boogie?
Todiste AFS-vapaaehtoisten suuresta kypsyydestä
Ranskalainen suudelma by Isla
Suolakurkku päätti ottaa kylvyn
(Rakkaudella, Cécile)
Sillä oli nimikin...
... mutta se on aivan liian monimutkainen muistettavaksi.
Olen aina ollut yhtä taiteellinen...
Älkää pelätkö, Cécile ei ole vaarassa kuristua...
Ranskassa tuntuu olevan paljon enemmän pyhäpäiviä (férié) kuin Suomessa. Niinpä mulla ei ollut ollenkaan koulua tänään. Huomisaamuna sen sijaan suuntaan Alexin kanssa teatteritunnille kuten aina lauantaisin. Johannilla ei valitettavasti enää ole mahdollisuutta työskennellä kanssamme. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä tätä nykyä meitä opettaa Johannin sijasta italialaistyttö, joka on oikein mukava hänkin. Huomenna pääsen improamaan suomeksi ja voin suoraan sanoa, että siitä tulee hauskaa...
*En muista, olenko koskaan tullut maininneeksi, että vaihtofirma, jonka kautta Ranskaan pelmahdin, kantaa nimeä AFS. AFS toimii lähinnä vapaaehtoistoiminnan voimin, mikä ei mielestäni ole ollenkaan hullumpi asia. Cécile on yksi Île-de-Francen vapaaehtoisista kuten Alexkin piakkoin.
Tässä postauksessa tarjoan teille muutamia kuvia syyslomani varrelta. Loma sujahti ohi aivan liian nopeasti, kuten niillä tuntuu olevan taipumuksena. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä mulla oli oikein hauskaa. Seuraavaa lomaa täytyykin sitten odottaa aina jouluun asti, mihin ei television lelumainosten määrästä päätellen kestä enää kauaa.
