Pohjolan Venetsia ja niin edelleen

Pietari on sen verran suuri kaupunki, ettei siitä muutaman päivän reissun aikana ehdi nähdä kuin pintaraapaisun. Ainakin mulla on hyvä syy mennä Pietariin joskus vielä uudestaankin. Nähtävää ja koettavaa riittää varmasti. Matka oli unohtumaton. Olen iloinen, että lähdin mukaan, vaikka reissu osuikin sopivasti juuri koeviikon keskelle.

Keskiviikko Pietarissa oli melko sateinen. Se ei kuitenkaan estänyt mua, äitiä ja Eppua viettämästä koko päivää kaupungin kaduilla kuljeskellen. Tutkimusretkemme alkoi venäläisen runoilijan Anna Akhmatovan kotimuseosta ja jatkui Nevan rantaa pitkin vanhaan keskustaan. Muutaman kerran meidän piti rynnätä johonkin kahvilaan yhtäkkistä sadekuuroa suojaan. Ainakaan vatsa ei päässyt tyhjenemään. Pietari on täynnä kontrasteja, mikä kävi ilmi selkeimmillään, kun kävelimme pitkin katua, jonka toisella puolella oli pramea hienostotavaratalo ja toisella "rahvaalle" tarkoitettu kauppakeskus täynnä sekalaisia rihkamakauppoja. Pietari on aivan erilainen kaupunki kuin mikään aikaisemmin näkemäni. Kaunis ja mielenkiintoinen, mutta samalla hyvin erikoinen.

Nevan varrella

Venäläisiä katolla

Palasimme Suomeen torstai-iltana Pietarin ja Helsingin väliä kulkevalla junalla. Ennen junan lähtöä meidän oli tarkoitus käydä tutustumassa Verikirkkoon, joka on yksi Pietarin kuuluisimmista nähtävyyksistä, mutta jätimme homman sikseen, kun huomasimme, millainen jono sinne oli. Sen sijaan menimme syömään Venäläiseen Starbucks-variaatioon rautatieaseman kupeessa ja huomasimme ties kuinka monetta kertaa, ettei palvelu pelaa Pietarissa aivan Suomessa totutulla tavalla. Paluumatka Suomeen kesti paljon vähemmän aikaa kuin bussilla taittamamme menomatka. Bussilla pelkkä tullitarkastus kesti yli tunnin, vaikka junassakin mun piti vilauttaa passiani ainakin kolme kertaa. Bussin ansioksi täytyy sanoa, että maisemat sen ikkunasta näyttivät huomattavasti monipuolisemmilta kuin junasta levittyvä radanvarsi.

Ranskalaiset eivät ole ainoita,

jotka harrastavat lukkojen kiinnittämistä siltojen kaiteisiin.

Emme ehtineet käydä sisällä Verikirkossa,
mutta ulkopuolelta katsottunakin se näyttää hienolta.
Kirkko on rakennettu kohdalle, jolle tsaariperhe aikoinaan murhattiin.
Siitä se on saanut nimensäkin.

Hengissä ollaan (toistaiseksi)

Täytyy sanoa, että Pietari otti meidät tiistaina vastaan tyylillä. Heti hotelliin kotiuduttuamme lähdimme tutustumaan lähitienoilla levittäytyvään puistoon ja hienoon kupolikattoiseen kirkkoon. Juuri sopivasti paikalle osuessamme oli kirkolla meneillään upea konsertti, joka päättyi vaatimattomasti ilotulituksiin ja tykinlaukauksiin. Pietarilaiset olivat selvästi saaneet etukäteen vihiä saapumisestamme, ja toivottivat meidät nyt tervetulleiksi. Vähempikin olisi riittänyt, mutten toki valita. Harmi vain, että ilotulitukset laukaistiin päivänvalossa, mikä sai ne näyttämään melko säälittäviltä. Mitä tuhlausta…

Näin rumiin patsaisiin en ole aikaisemmin törmännyt.
Klikatkaa isommaksi, niin näette enkeleiden ilmeet.

Ennen paluuta hotellille, päätimme pistäytyä ravintolassa syömässä iltapalaksi jotain kevyttä. Emme tietenkään kiinnittäneet huomiota kahteen isokokoiseen pukumieheen, jotka seisoivat kadulla lähiravintolamme ovea vartioiden. Toisella heistä oli korvallaan radiopuhelimen kuuloke (tai jotain vastaavaa). Ravintolaan astuessamme, huomasimme, että henkilökunta vaikutti omituisen hermostuneelta. Tuntui kuin he eivät oikein olisi halunneet meitä sisään. Valtasimme kuitenkin vapaan pöydän keskeltä ravintolaa ja tilasimme blinejä smetanalla. Siinä vaiheessa tajusimme, että ravintolan takaosassa istui joukko tummiin pukeutuneita, pelottavan näköisiä miehiä, jotka neuvottelivat kiihkeästi jostakin. Pian alettiin ympäri ravintolaa kuljetella epäilyttäviä, mustia salkkuja, ja me turistit saimme päällemme tuimia katseita. Itse yritin parhaani mukaan varoa vilkuilemasta ympärilleni tai lausumasta kansainvälisiä sanoja liian kovaan ääneen. Tilanne oli absurdi. Kuin suoraan mafialeffan kohtauksesta. Ei sitä ihan joka päivä tule illastettua samassa ravintolassa kokonaisen gangsterijoukon kanssa. Kun vihdoin pääsimme takaisin hotellille, oli oloni huomattavan helpottunut.

Osaan mäkin olla gangsteri.

Tänään olisi tarkoitus mennä tutustumaan vanhaan keskustaan ja Nevan rantaan. Siitä saatte kuulla lisää myöhemmin.

Legenda

Viikonloppuna löysin itseni Hetin luota James Dean -leffoja katsomasta. Lyhyeksi jääneen elämänsä aikana Dean ehti esiintyä kolmessa parin vuoden sisällä kuvatussa elokuvassa. Siitä huolimatta - ja osittain ehkä juuri siksi - hän on jäänyt ikuiseksi legendaksi. Kuten Hetti asian asiantuntevasti ilmaisi, James Dean muistuttaa aika paljon eksynyttä koiranpentua. Ne surumieliset silmät lisäävät miehen sympatiapisteitä huomattavasti.

Jättiläinen (1956)

Perjantain ja lauantain aikana ehdimme katsoa Jättiläisen sekä Eedenistä itään. Nuoren kapinallisen olimme molemmat nähneet jo aikaisemmin. Jättiläinen käsittelee pitkälti rasismia ja naisen asemaa, mikä on melko kunnioitettavaa niinkin vanhalta elokuvalta. Leffa on yli kolme tuntia pitkä, ja lähes kaikki sen henkilöt enemmän tai vähemmän ärsyttäviä. Jättiläinen osoittaa jälleen kerran, ettei öljystä ole kuin harmia. Eedenistä itään sen sijaan kertoo veljeskateudesta, rakkauden kaipuusta ja siitä, voiko ihminen syntyä valmiiksi hyvänä tai pahana. James Deanin roolihahmo elokuvassa on kaikkien karttama "paha" poika Cal, joka omasta mielestäni on paljon "hyvää" veljeään ajattelevaisempi ja myötätuntoisempi. Hän nyt vain sattuu olemaan äkkipikainen ja väärinymmärretty hiippari, joka arvostaa suuresti papuja.

Eedenistä itään (1955)

Yöllä puhelimme Hetin kanssa syvällisiä Bruce Waynen persoonallisuudesta ja muusta mielenkiintoisesta. Hetin mielestä Arctic Monkeysin laulaja Alex Turner näyttää ihan bambilta. Hetti selvästi suosii eläinvertauksia. Täytyy vielä antaa kunniamaininta Hetin kodille, joka on ihanan keskellä luontoa. Olisi siistiä, jos kaikkialla kotini ympärillä kasvaisi metsää. Haluaisin joskus asua järven rannassa.

Kello seitsemän huomisaamuna lähden bussilla kohti Pietaria. Tähän mennessä läheisin kosketukseni Venäjään on ollut se, kun eksyimme äidin kanssa väärään bussiin ja jouduimme viettämään yhden yön Venäjän raja-asemalla, koska meillä ei tietenkään ollut mitään viisumeihin viittaavaakaan. Lopulta liftasimme takaisin ihmisten ilmoille. Melkoinen seikkailu... Muistan sen vieläkin elävästi, vaikka olin silloin ehkä 6-vuotias. Tällä kertaa tiemme ei toivottavasti tyssää vielä raja-asemalle. Kävin äsken vaihtamassa euroja rupliksi.

Siinä oli pari muuttujaa

Viime viikonloppuna osallistuimme friikkien kanssa Uneton48-lyhytelokuvakilpailuun, jonka ideana oli tehdä kokonainen lyhytelokuva 48 tunnissa. Seitsemän aikoihin perjantai-iltana Aamusaurus nimeä kantava joukkueemme kokoontui Tuulin olohuoneeseen, jossa me friikit löimme viisaat päämme yhteen ja aloimme pohtia ideaa elokuvalle. Genreksemme arpaonni soi romanttisen komedian. Tapamme mukaan lähdimme lähestymään genreä mahdollisimman kummallisesta näkökulmasta. Se kannatti. Lopputuloksesta muodostui melkoisen mainio.

Viikonloppu piti sisällään hauskoja hetkiä, teknisiä ongelmia, Euroviisuja ja paljon muuta. Etukäteen olin kuvitellut aikataulumme paljon hektisemmäksi kuin se sitten lopulta olikaan. Elokuva valmistui hyvissä ajoin, eivätkä edes yöuneni jääneet paljon tavallista lyhyemmiksi. Viimehetken ongelmista huolimatta ehti tuotoksemme lähimpään Uneton48-palautuspisteeseen peräti puolitoista tuntia ennen lopullista määräaikaa. Lyhytelokuvien leffateatterinäytökset alkavat ensi viikolla. Mä olen valitettavasti Pietarissa juuri silloin, enkä siis pääse niistä nauttimaan. (Muuten on kyllä ihanaa mennä Pietariin pariksi päiväksi.)

"Ne on ugandalaisia toukkapoikia!"

Katsottiin äsken Kuuran kanssa Napapiirin sankarit. Suosittelen ehdottomasti kaikille... Aivan loistava! Kun kyseinen leffa tuli teattereihin, muistan miettineeni, miten digiboxin metsästämisestä mitenkään voi tehdä hyvän elokuvan. Selvästi mikä tahansa on mahdollista. Napapiirin sankareista juontaa juurensa myös tämän postauksen nimi.

Little Pink Plastic Bags

Huomenna se sitten on edessä: AFS-orientaatioleiri Porvoossa. Juna Helsinkiin lähtee rautatieasemalta kello 7:35 aamulla, mikä tarkoittaa, etten taaskaan saa nukkua niin pitkään kuin haluaisin. Leirikutsun mukaan leirillä käsitellään muun muassa uuteen kulttuuriin sopeutumista, ristiriitatilanteiden kohtaamista ja vaihto-oppilaan roolia isäntäperheessä. On kiva tavata muitakin nuoria, jotka ovat lähdössä tulevana syksynä vaihtoon Ranskaan tai sen lähimaastoon. Orientaatio on muuten aika typerän kuuloinen sana...

Äiti ja Kuura palasivat muutama päivä sitten New Yorkin reissultaan. Sain tuliaiseksi ihanan hatun, joka yrittää sabotoida elämääni valumalla itsepäisesti silmilleni. Kuura toi mulle Gorillazin viime kuussa julkaistun The Fall -levyn, joka on tavallaan albumimuotoinen päiväkirja Gorillazin Amerikan-kiertueelta. Levy on äänitetty Damonin iPadilla. Kuuralla oli eilen synntärit. Tein äidin kanssa kakun, mutta se vähän räjähti.

Ja nyt suuntaan proggiskurssilla valmistuneen näytelmän ensi-iltaan...

Gorillaz - Amarillo