Lähtö lähestyy

Placebo - Song To Say Good Bye

Lähtö lähestyy. Tämä on viimeinen postaukseni vähään aikaan, sillä Ranskassa pääsen nettiin vain satunnaisesti nettikahviloissa. Hyvää joulua siis kaikille jo näin etukäteen! Kampaajan kädenjälkeä voitte ihastella alla olevasta kuvasta. Rakastan uusia hiuksiani. Aloin olla jo hieman kyllästynyt siihen ylikasvaneeseen otsatukkaan. Hei hei!

Teatterirupeama

Se siitä. Tänään oli viimeinen koulupäiväni tänä vuonna. Sunnuntaina tähän aikaan mä olen ollut Ranskassa jo pitkään. Jännittävää. Matkatavarat on pakattu ja huone siivottu. Huomenna suuntaan Helsinkiin heti aamusta, että ehdin kampaajalle yhdeksi.

Eilen oli mielettömän upea päivä. Koulun jälkeen kävin Arnoldsilla Katrin, Tuulin, Aman ja Wenlan kanssa. Sen jälkeen pääsin harjoittelemaan sihteerintaitojani teatteriyhdistyksen kokoukseen, joka pidettiin Café Artissa jokirannassa. Silloin tällöin keskustelu eksyi esimerkiksi matkustamiseen ja Pariisin Disneylandiin, mutta saatiin se esityslistakin lopulta käytyä läpi. Café Artissa täytyy käydä joskus uudestaan. Tilaamani kaakao osoittautui nappivalinnaksi.

En ehtinyt käydä kotona ennen Kasimiria ja Karolinea, joten odottelin näytelmän alkua keskustassa. Onneksi mulla oli vaihtovaatteet mukana, eikä mun siis tarvinnut mennä teatteriin liimatahraisissa verkkareissa. Odotellessani keksin hankkia Markus Järvenpäälle kiitoskortin, johon päätin kirjoittaa väliajalla jotain kivaa. Olisin tehnyt kortin itse, jos en olisi saanut ideaa noin tuntia ennen esitystä.

Olin varautunut menemään teatteriin yksin, mutta suunnitelmaan tuli muutos, kun törmäsin yllättäen äidin ystävään Eppu Nuotioon. Ennen näytöksen alkua seuraamme liittyi myös Krista Kosonen. Hihii, pääsin vihdoin kertomaan juuri oikealle henkilölle, kuinka paljon pidän Anna Kareninasta. Kaiken lisäksi Krista lupasi toimittaa korttini Markukselle heti näytelmän jälkeen...

Seuraavaksi saatte kuulla lisää itse esityksestä. Kasimir ja Karoline sijoittuu 1930-luvun Saksaan, jossa suuresta lamasta huolimatta juhlitaan suosittua olutfestivaalia Oktoberfestiä. Se kertoo työpaikkansa menettäneestä Kasimirista (Markus Järvenpää) ja tämän morsiammesta Karolinesta (Kreeta Salminen). Parin välit alkavat säröillä heti näytelmän alussa, kun huvittelunhaluinen Karoline tapaa vaatturi Schürzingerin (Stefan Karllson) ja kiinnostuu ylempiluokkaisesta elämästä. Lopulta mustasukkainen Kasimir ajaa Karolinen luotaan. Katumapäälle tultuaan Kasimir etsii Karolinen käsiinsä ja pyytää tältä anteeksi, mutta tyttö liikkuukin jo uusissa piireissä.

Ensimmäisellä puoliajalla toivoin, että Karoline palaisi takaisin Kasimirin luo, mutta heitin toiveeni roskakoriin pian toisen puoliajan alettua. Kasimiriin tykästyin näytelmän aikana kovasti, mutta lapsellinen Karoline herätti lähinnä ärtymyksen tunteita hyväuskoisuudellaan ja yksinkertaiselta vaikuttavalla flirttailullaan. Vaikka tunnelma näytelmässä on paikoitellen synkkä, se ei ole liian masentunut. Kepeyttä ja valoisuuttakin löytyy. Tarinaa värittää laaja joukko vinksahtaneita sivuhenkilöitä ja sirkushahmoja. Oktoberfestin aiheuttaman juhlahumun voi aistia yleisössä asti.

Kasimir ja Karoline on näytelmä, jonka parissa viihtyy. Oloni oli näytöksen jälkeen niin ylienerginen, että suurin piirtein tanssin ympäri bussipysäkkiä. Kotona yritin selittää innostustani isällekin, mutta luulen, ettei hän oikein saanut tunteestani kiinni. No, aina ei voi onnistua. Helmikuussa pääsen katsomaan Rikosta ja rangaistusta uudestaan!

Elokuvakiireitä

Oikeastaan mun pitäisi olla siivoamassa ja lukemassa fysiikkaa, mutta blogin päivittäminen on paljon kivempaa. Eilen koulun jälkeen tein köyhiä ritareita, joita sitten popsimme Kuuran, Iipan ja äidin kanssa. Kesken ruuanlaiton (jos köyhiä ritareita voi ruuaksi kutsua) sain loistoidean. Päätin vihdoin mennä katsomaan uusimman Harry Potterin elokuviin. Niin siinä sitten kävi, että viiden aikoihin istuin bussissa matkalla kohti keskustaa, Sweet Surprisea ja Kinopalatsia.

Viimeisimmät Harry Potter -elokuvat (varsinkin Feeniksin kilta) ovat olleet sellaisia pohjanoteerauksia, etteivät odotukseni myöskään Kuoleman varjelusten ensimmäistä osaa kohtaan olleet kovin korkeat. Täytyy tunnustaa, että yllätyin positiivisesti. Leffa ei ollut huono, vaikka paremmankin siitä olisi toki saanut. Suurin osa näyttelijöistä hoitaa roolinsa oikein mainiosti. Esimerkiksi Helena Bonham Carterin Bellatrix Lestrange on aivan ihana. Daniel Radcliffen sen sijaan voisi heittää alas (mahdollisimman korkean) talon katolta, eikä kukaan jäisi kyseistä herraa kaipaamaan. Monia asioita elokuvassa käsitellään rikollisen vähän ja väliosan tuntuakin on hieman havaittavissa, mutta kaipa tämä ensi vuonna ilmestyvässä toisessa osassa korjaantuu.

Leffan jälkeen koin pienoisen paniikin, kun huomasin, että kännykkäni oli tyhjän akun takia simahtanut täysin. Äidin oli tarkoitus tulla hakemaan mua elokuvista. Ilman puhelinta en kuitenkaan voinut saada yhteyttä kehenkään, joten pelkäsin, että äiti hortoilee ympäri keskustaa mua etsimässä. Päivystin pitkään elokuvateatterin ulkopuolella tähyilemässä autoamme, mutta sitä ei näkynyt missään. Siinä vaiheessa kohtalo puuttui peliin. Yritin muistella tuttujeni puhelinnumeroita, mutten muistanut yksinkertaisesti mitään. Yhtäkkiä äidin numero kuitenkin tupsahti päähäni, enkä enää tarvinnut kuin puhelimen. No, kuin tilauksesta vastaan kävelivät Säde ja Maria, joilta sain lainata puhelinta. Olin helpottunut ja hetken ihmettelin, miten näin voi edes käydä. Mikä parasta, sain kuin sainkin kyydin.

Tänään mun piti mennä kaupunginteatteriin katsomaan Kasimir ja Karoline (jossa yllätys yllätys näyttelee uusi näyttelijäsuosikkini Markus Järvenpää), mutta esitys olikin peruttu sairastapauksen johdosta. Näillä näkymin menen katsomaan näytelmää ensi torstaina. Tänään sen sijaan suuntaan jälleen elokuviin. Tällä kertaa ohjelmassa on Rare Exports.

Carl Barât - The Magus


Olen lukenut Rikosta ja rangaistusta vasta noin 130 sivua, mutta olen jo ihan koukussa. Raskolnikov on ehkä kaikkien aikojen herttaisin murhaaja. 1800-luvun kirjoissa henkilöt sairastuvat usein melkein kuin ajatuksen voimalla. Sääliksi käy Raskolnikovia. Raukka on jatkuvasti sairaana syyllisyydestä.

Kello löi jälleen

Juuri tässä huoneessa oli läntistä seinää vasten jättiläiskokoinen eebenpuinen kello. Sen heiluri liikkui edestakaisin naksahdellen kumeasti, raskaasti, yksitoikkoisesti; ja kun minuuttiviisari oli kiertänyt taulun ja tunti oli täysi, kellon pronssisista keuhkoista purkautui ääni, joka oli kirkas, luja, syvä ja tavattoman sointuisa, mutta vireeltään ja tenholtaan niin outo, että orkesterin muusikoiden oli jokaisen tunnin vaihtuessa tauottava soittamasta voidakseen kuulostella tuota ääntä; ja täten joutuivat tanssijatkin keskeyttämään valssinsa; ja koko hilpeän seurueen valtasi hetkeksi hämmennys; ja kellon lyöntien vielä kajahdellessa havaittiin huikentelevaisimpien kalvenneen ja iäkkäämpien ja maltillisempien pyyhkäisevän häkeltyneenä otsaansa ikään kuin haaveissaan tai mietteissään. Mutta kun kaiut vihdoin vaikenivat täysin, juhlijoiden keskuuteen levisi oitis kepeä nauru; muusikot katsahtivat toisiinsa ja hymyilivät kuin omalle hermostuneelle hupsuudelleen ja vannoivat kuiskaten toisilleen, etteivät kellon seuraavat lyönnit herättäisi heissä samankaltaisia tunteita; ja kun oli kulunut kuusikymmentä minuuttia, kello löi jälleen, ja jälleen heräsi sama hämmennys, epävarmuus ja mietteliäisyys kuin aina.

(Edgar Allan Poe, Punaisen surman naamionäytelmä)

Maanantaina ahtauduin autoon, jossa lisäkseni matkustivat äiti, Kuura ja kaksi äidin kaveria. Aikomuksenamme oli suunnata Hämeenlinnaan itsenäisyysvastaanotolle, joka samalla toimisi myös Fredrikan keittiö- lukupiirin kokouksena. Tämän aikomuksen me myös toteutimme ja kahden tunnin ajomatkan jälkeen auto seisoi parkissa panttilainaamon (josta mulle tuli mieleen Rikos ja rangaistus) edessä. Itsenäisyyspäiviä on kaikenlaisia, ja kirjailijoiden juhlat ovat vielä asia erikseen. Tällä kertaa teemana oli 1800-luvun rappioromantiikka ja Edgar Allan Poe. Äkkiseltään voi olla vaikea keksiä, miten kyseiset aiheet mitenkään liittyvät Suomen itsenäisyyteen. Täytyy kuitenkin muistaa, että romantiikka oli kansallisuusaatteen aikaa, ja silloin alkoivat heräillä suomalaistenkin haaveet itsenäisyydestä. Huomaatteko? Yhteys löytyy aina... kunhan tarpeeksi kaukaa hakee.

Itsenäisyysvastaanotto alkoi muumimukeista nautitulla glögillä ja pöydän herkullistakin herkullisemmilla antimilla. Juhlia emännöi äidin ystävä Vilja-Tuulia, jonka kotona meitä odotti vielä Fredrikan keittiön uusi jäsen Juuli. Kaikilla paikan päälle uskaltautuneilla (jos Kuuraa ei lasketa) oli päällään teemaan sopiva mekko. Omani tosin muistutti tyyliltään lähinnä keskiaikaista.

Lukupiirissä käsiteltiin Miina Supisen tarinakokoelmaa Apatosauruksen maa ja Sami Hilvon esikoisromaania Viinakortti. Vasta syömisen jälkeen tietysti. Eihän kukaan jaksa ajatella syvällisesti vatsa tyhjänä... En ole Fredrikan keittiön vakituinen jäsen, mutta olen lukenut molemmat kirjat, joten pääsin mukaan keskusteluun vierailevana tähtenä.

Itseeni kumpikaan teos ei tehnyt suunnatonta vaikutusta. Supisen kirjaa oli ihan mukava lueskella keuhkokuumeesta toipuessa. Se on kepeä ja hauska, muttei mitenkään merkittävä tai ajatuksia herättävä. Kirjan tarinat ovat niin toistensa kaltaisia, että ne sulautuivat päässäni möykyksi, eikä niistä oikeastaan mikään jäänyt mieleen. Ihmettelenkin, miksi Apatosauruksen maa on ehdolla Runeberg-palkinnon saajaksi, mutta Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta ei. Viinakortti taas kertoo kahden miehen välisestä rakkaudesta talvi- ja jatkosodan aikana. Aihetta ei ole aikaisemmin juuri käsitelty, joten kirja pystyy melko tyypillisestä juonestaan huolimatta tarjoamaan jotakin uutta. Romaanista tekee mielenkiintoisen myös se, että se perustuu oikeisiin kirjeisiin. Kerronnaltaan kirja on paikoitellen kömpelö, eikä se onnistu välittämään sellaisia tunteita kuin sen ehkä pitäisi. Aiheesta olisi saanut irti paljon enemmänkin. Ei Viinakorttia kuitenkaan kannata välttelemäänkään ruveta. Se on niin nopealukuinen, ettei lukemisessa ainakaan kauan kestä.

Ennen kotimatkaa äiti luki meille teemaan sopien Edgar Allan Poen kauhunovellin Punaisen surman naamionäytelmä. Saimme kuulla myös Kuuran kitaransoittoa, vaikka se ei kovin eksoottista olekaan. Ei luultavasti ole päivää, jolloin kotonamme ei saataisi nauttia Kuuran kitaran sävelistä. Enpäs sitten tiedä, onko se hyvä vai huono asia. Paluumatka kotiin oli pelottava... Oli niin pimeää, että tietä näkyi vain vähän kerrallaan. Luntakin satoi taivaan täydeltä. Onneksi mun ei tarvitse ajaa...

 

Olin tänään koulussa toista päivää. Arki on jälleen astunut elämääni. Koeviikko loppui viikko sitten, mutta mä joudun tekemään rästiin jääneitä kokeita vielä ensi vuoden puolellakin. Kannattaa varoa, milloin sairastuu... Koulussa on yllättävän mukava olla pitkän sairasloman jälkeen. Olo on jotenkin epätodellinen. Tajusin juuri, että lennän Ranskaan yhdentoista päivän päästä. Äiti ja Kuura lähtevät jo ensi maanantaina. Aika kuluu niin nopeasti, että joskus melkein pelottaa. Kello löi jälleen, ja jälleen heräsi sama hämmennys, epävarmuus ja mietteliäisyys kuin aina.

Elämä voittaa

Elämäni on yli kahden viikon ajan pitänyt sisällään lähinnä vuoteessa makaamista, antibioottien napsimista ja lääkärissä ramppaamista. Postausvauhtikin on siis pysynyt erittäin hitaana. Keuhkokuumeesta toipuminen osoittautui monimutkaisemmaksi kuin voisi kuvitella. Vaikka olen edelleen ulkoilukiellossa, sain torstaina vihdoin elämäni takaisin. Pääsin teatteriin ja vielä kahtena päivänä peräkkäin. Näin kaksi hyvin erilaista teatteriesitystä, joista saatte nyt kuulla lisää. Mihin joutuisimmekaan ilman teatteria?

Valokuvaushetki ennen Anna Kareninaa.
Vihdoin uskallan taas esiintyä kuvissakin.

Rikos ja rangaistus (torstai 2.12.):

Rikoksessa ja rangaistuksessa köyhä opiskelijapoika Rodion Romanovitš Raskolnikov murhaa panttilainaajaeukon ja tämän sattumalta paikalle sattuneen sisaren 1800-luvun Pietarissa. Hän ei tee murhaa rahan takia, vaan siksi, ettei toisten köyhyyttä hyväksikäyttävällä koronkiskurilla hänen mielestään ole oikeutta elää. Rikos ja rangaistus kuvaa pitkälti teon vaikutuksia Raskolnikoviin. Syyllisyydentunne ja pelko kiusaavat Raskolnikovia, joka lopulta tunnustaa tekonsa poliisille valmiina kohtaamaan rangaistuksen.

Kaupunginteatterissa Rikos ja rangaistus on toteutettu monologinäytelmänä. Päähenkilö Raskolnikovin lisäksi näyttelijä Markus Järvenpää hoitaa kaikki muutkin näytelmän roolit oli kyse sitten miehistä tai naisista. Paikoitellen tuntuu kuin lava olisi täynnä porukkaa, vaikka showta vetää yksi mies. Roolista toiseen Järvenpää siirtyy uskomattoman nopeasti. Parempaan näyttelijään en ole törmännyt aikoihin. Näytelmä on vähäeleisesti rakennettu. Lavastusta ja puvustusta ei ole paljon, mutta se on selkeää. Jokea kuvaa vedellä täytetty peltitynnyri ja roolin vaihtumista markkeerataan yksinkertaisesti kaulaan solmitulla kravatilla tai päälle puetulla sotilastakilla. Monet roolit korvataan esineillä ja piirroksilla. Aina Dunjasta puhuttaessa sormeillaan vihreää omenaa. Koronkiskurin sisaren Raskolnikov murhaa iskemällä kirveellä puuhun piirrettyä naista. Rikos ja rangaistus on hyvä esimerkki siitä, että vähäiselläkin materiaalilla voi saada aikaan loistavaa teatteria, jos näyttelijät (tai tässä tapauksessa näyttelijä) ovat hyviä. Dostojevskin kirjan olen jo nostanut yöpöydälle odottamaan, että ehdin sen aloittaa. Näenköhän kaikki henkilöt kirjassakin samannäköisinä?

Anna Karenina (perjantai 3.12.):

Kuten Rikos ja rangaistus sijoittuu Anna Kareninakin 1800-luvun Venäjälle. Anna Karenina on tarina Annasta, joka elää järkiavioliitossa vanhemman miehen kanssa, mutta rakastuukin nuoreen kreivi Vronskiin. Annan ja Vronskin kielletty, traagiseksi jäävä rakkaus ei hiipuessaankaan päästä kaksikkoa otteestaan. Anna menettää perheensä, poikansa ja lopulta myös rakastettunsa.

Olen nähnyt kaupunginteatterin Anna Kareninan jo kaksi kertaa. Edellisellä kerralla Vronskia esitti Stefan Karlsson, josta en erityisemmin pitänyt. Yllätyinkin erittäin iloisesti, kun roolin veti tällä kertaa samainen Markus Järvenpää, joka ihastutti jo Rikoksessa ja rangaistuksessa. Myös Vronskin rooliin Järvenpää sopi mainiosti. Sain tietää, että näyttelemisen lisäksi mieheltä sujuvat muun muassa kärrynpyörät yhdellä kädellä, vaikka itse en osaa niitä edes kahdella. Täytyy vielä lisätä, että Järvenpää näytti melkoisen coolilta valkoisessa sotilastakissa... Myös Anna Kareninan roolissa esiintyvä Krista Kosonen veti roolinsa loistavasti kuten edelliselläkin kerralla. Parempaa näyttelijävalintaa Annaksi on vaikea kuvitella, sillä Krista eläytyy rooliinsa niin tunteella, ettei enempää jää edes kaipaamaan. Lähes kaikki Anna Kareninan henkilöhahmot ovat jollakin tavalla ärsyttäviä. Siitä huolimatta ne ovat inhimillisiä ja onnistuneita.

Kuten suuren näyttämön näytelmät yleensä, on Anna Kareninakin iso spektaakkeli, jossa lavastus ja puvustus ovat tärkeässä roolissa. Lavasteet ovat hienoja ja massiivisia. Puvut kuvastavat hyvin 1800-luvun Venäjää. Näytelmässä käytetään paljon erilaisia tyylikeinoja. Osa kohtauksista toistetaan useita kertoja peräkkäin. Rullaluistimilla ympäri lavaa liikkuva kuvaaja kuvaa videokameralla tapahtumia lavan reunalla roikkuvalle valkokankaalle. Rauhallinen musiikki korvataan rajuimmissa juhlissa nykyaikaisella teknolla. Kapellimestariin, joka ohjaa orkesterin lisäksi näyttelijöitä, ei voi olla kiinnittämättä huomiota. Vaikka Anna Karenina kestää väliaikoineen noin neljä tuntia, pysyy kiinnostus yllä loppuun saakka. Esitys on koskettava ja vaikuttava. Kirjaa en ole lukenut, mutta teatteriversiossa modernisoidaan vanhaa tarinaa monella tavalla. Kaikille se ei ilmeisesti sovi, sillä väliajan aikana kaksi edessämme istunutta katsojaa katosi jäljettömiin. Itseeni näytelmä kuitenkin vetosi jo toisen kerran siinä määrin, että saatoin hyvällä omatunnolla nousta seisomaan taputusten ajaksi.