Maailmanvalloitusaikeita

Olen ehkä joskus tullut maininneeksi, että Ranskassa on paljon enemmän pyhäpäiviä kuin Suomessa ja tämä sattuukin olemaan ensimmäinen kokonainen kouluviikkoviikko melkein kuukausi sitten päättyneen pääsiäisloman jälkeen. Viime viikonloppu kesti kokonaiset neljä päivää, joiden aikana mulla oli aikaa käydä kaksi kertaa elokuvissa, nähdä Oscar Wilden, Jim Morrisonin ja mulle tämän vuoden aikana liiankin tutuksi tulleen Molièren haudat Père Lachaisen hautausmaalla, tutustua Opéra Garnieriin, käydä pitkästä aikaa Galeries Lafayette -tavaratalossa sekä katsoa kerrassaan mainiota Misfits-nimistä tv-sarjaa.

Coolit leffapahikset (Loki mukaan lukien)
ovat yksi elämän suurista iloista!

Näkemistäni elokuvista sen verran, että Dark Shadowsta – jonka kävin katsomassa viikko sitten keskiviikkona koulun jälkeen Alexin, Souryanan ja Grégoiren kanssa – löytyi kaikki viihtymiseen tarvittavat elementit kuten Johnny Depp, Helena Bonham Carter, mustaa huumoria, hippejä ja vampyyreja, muttei se lähellekään Tim Burtonin parhaimmistoa yltänyt. Mitä mainioimman leffakokemuksesta tekikin se missä ja kenen kanssa se tapahtui. Lähin paikka, jossa leffaa esitettiin originaaliversiona nimittäin oli lukiotani lähellä sijaitseva Ferme du Buisson, joka on tunnettu enemmän tai vähemmän omituisista spektaakkeleistaan, kuten niistä unohtumattomista nykytanssin festivaaleista, joihin joskus aikoinaan pääsin osallistumaan taidehistorian ryhmäni kanssa. Teatterisali oli pieni ja suloinen. Siellä oli puiset kattopaneelit, jotka silloin tällöin pitivät kummallista narinaa. Lisäksemme siellä oli yksi ainoa katsoja, joka tämäkin istui aivan salin takaosassa. Voitteko kuvitella täydellisempää miljöötä Tim Burton -leffan katsomiselle? The Avengers, jonka näin viime sunnuntaina friikkieni ja lukuisten muiden ympäri maailmaa tuntemieni ihmisten suosittelemana, ylitti kaikki odotukseni. En koskaan ole luokitellut itseäni supersankarifanaatikoksi, vaikka rakastankin Nolanin Batman-elokuvia (ja odotan korkein odotuksin The Dark Knight Risesin kesäistä ensi-iltaa), mutta The Avengers herätti kaiken kiinnostukseni Marvelin supersankareita kohtaan. Ehdinkin jo vilkaista Thorin Canalilta ja muihin Marvel-leffoihin tutustun kunhan vain saan siihen tilaisuuden.

Viimeinen pyhäpäivä ennen kesälomaa on niinkin pian kuin ensi maanantaina. Lauantaina menen Isabellen kanssa oopperaan ensimmäistä kertaa elämässäni. Kuvista päätellen Le Barbier de Séville näyttää upealta spektaakkelilta. Toivottavasti se myös on sellainen. Sunnuntaiaamuna hyppään Lillen junaan viettääkseni Yukan ja tämän perheen kanssa pari päivää Ranskan pohjoisosissa. Ei viikonlopulta siis ainakaan ohjelmaa tule puuttumaan.

Pierre Niney (eli Comédie Françaisen näyttelijä, josta joskus teille mainitsin) oli juuri telkkarissa. Siinäpä vasta suloinen otus.

Oscar Wilde

Jim Morrison

Voldemort

Tältä näyttää hauta, josta on karannut kuolleen
sielu. Huomatkaa patsaalta puuttuva pää.

Muurahaisia

Jos metsään haluat mennä nyt

Viime postauksestani on näköjään taas vierähtänyt aikaa. Lomailut on nyt lomailtu ja mitä mainoin Miles Kane nähty lavalla toistamiseen. Ranska on saanut uuden presidentin (mikä on hienoa, vaikka tuskin tuleekaan sen kummemmin mullistamaan ranskalaista maailmanmenoa) ja mä koulutaipaleeni ensimmäisen jälki-istunnon (niinkin typerästä syystä kuin tekemättömistä matikan läksyistä). Tämän postauksen aiheena ei kuitenkaan ole mikään edellämainituista, vaan metsä. Metsä, joka ympäröi "kotiamme" Dordognessa.

Metsät ovat yksi suurimmista rakkauksistani ja niissä yksin vaeltaminen on aina yhtä ihanaa varsinkin, jos poikkeaa polulta. Niinpä, eräänä sateisena iltapäivänä Dordognessa, vedinkin kumisaappaat jalkaani ja etsiydyin lähes huomaamattomalle poluntapaiselle vuokrataloamme joka puolelta ympäröivään metsään. Kävelin polkua pitkin, kunnes se katosi näkymättömiin, jolloin jätin kirkkaanpunaisen takkini puunoksaan voidakseni jatkaa matkaa eksymättä. Syvemmällä metsässä pääsin esimerkiksi näkemään lähietäisyydeltä peuran katoavan puiden lomaan, mikä oli tietyllä tavalla taijanomainen hetki. Villisikaan en onneksi törmännyt, vaikka niitäkin metsässä kuulemma liikuskelee. Talolle palattuani yritin selittää seikkailuani perheelleni, mutten ole aivan varma, että kaikki tajusivat sen hienouden

Metsäseikkailuni soundtrackina toimi uusin musiikkirakkauteni MGMT, jonka toinen albumi Congratulations lisäsi metsän taijanomaista tunnelmaa entisestään. Bändin musiikkivideot ovat sen verran outoja, ettei se aina ole edes hyvä asia, mutta musiikkihan siinä on se pääasia. Jos haluatte tutustua, mitä suosittelen lämmöllä, alla yksi tämän hetken ehdottomista suosikkibiiseistäni.

Ps. MGMT:n laulaja Andrew Vanwyngarden on suloinen. Oikeanpuoleisen kuvan päätin sisällyttää postaukseen, koska se sopii sen teemaan varsin osuvasti.