Maanantaina 27. syyskuuta eletään keskellä ensimmäistä koeviikkoa.
Joskus tuntuu siltä, että aika karkaa käsistä. Olo on niin ahdistunut, ettei saa mitään aikaiseksi. Silloin kannattaa pakottaa kiire hetkeksi syrjään, vetää takki päälle ja astua ulos ovesta. Ulos viileään iltaan. Kiivetä kukkulalle ja katsella kaupungin valoja, jotka näyttävät kauniilta pimeällä. Pienen seikkailun jälkeen olo on kummasti rauhallisempi. Varsinkin, jos vierellä on kupillinen kuumaa teetä hunajalla.
Hehee, vai niin. Kiitoksia paljon Eino. Ideana siis on, että kerron teille seitsemän faktaa itsestäni ja sen jälkeen lähetän tittelin edelleen seitsemälle muulle bloginpitäjälle. Otan kuitenkin oikeuden omiin käsiini ja täytän tehtävänannosta vain ensimmäisen puolikkaan. Luen (toistaiseksi) vain muutamaa blogia, joten seitsemää on tähän hätään vähän vaikea ruveta taikomaan. Olenkin tässä jo odotellut, koska pääsen paljastamaan lukijoille synkimmät salaisuuteni... Täältä pesee:
1. Musiikkimakuni on erittäin samanlainen kuin äidilläni. Pitäisikö huolestua?
2. En tykkää soittaa ihmisille, joita en tunne, vaikka kyseessä olisi vain hammaslääkärin varaaminen.
3. Haluaisin olla useammin yksin kotona, koska silloin voin laulaa kenenkään häiriintymättä. Tai häiriintymättä itse...
4. Olen hidas lukemaan ja kirjoittamaan, vaikka rakastan molempia.
5. Olen mooonta kertaa yrittänyt aloittaa päiväkirjan pitämisen, mutta kyllästynyt viimeistään muutamassa viikossa.
Kello on ehkä puoli viisi yöllä... tai aamulla, miten sen nyt haluaa tulkita. Sä olet just nukahtamassa, kun yhtäkkiä olohuoneessa aletaan rämpyttää kitaraa ja käydä laulaen läpi Juice Leskisen tuotantoa. Ihanaa... Ja sitten kun sun aivot viiden aikoihin vihdoin turtuu meteliin, käytävästä alkaa kuulua jokseenkin kovaäänisiä hyvästejä, kun viimeiset vieraat lähtee valumaan kohti kotia.
No okei... ehkä mä olin ansainnut sen. Aikaisemmin päivällä (tai oikeastaan illalla) mä ja mun serkku Lotta yritettiin hiillostaa vieraat ulos soittamalla kaijuttimista täysiä Justin Bieberiä. Se oli mielenkiintoista... Mun huoneessa oli vähän aikaa melkein mahdoton olla.
Kyse edellisessä on siis niinkin ihmeellisestä asiasta kuin mun isän 40-vuotissyntymäpäivästä. Meillä oli "vuosisadan" bileet, joihin tuli sukulaisia ja isän työkavereita. Heti alkuillasta mun setä pisti casinon pystyyn sohvapöydälle. Siinä se sit pelas koko päivän pokeria Kuuran, Markuksen, Jaanan ja milloin kenenkin kanssa. Mä tapasin Lotan pitkästä aikaa. Meillä oli hauskaa. Keksittiin upea uusintaversio Titanicista. Se kertoo Jackista ja Jakesta, joiden pitää piilotella suhdettaan, koska aikakausi ei sitä hyväksy.
Mun isä oli vähän aikaa sitten työmatkalla Latviassa ja toi mulle sieltä tuliaiseksi ihanat pöllökorvakorut. Miten se osas? Ainoa ongelma (ja melko suuri sellainen) siinä oli, että mulla ei ollut korvareikiä. Niin, ei ollut. Vihdoin mä sain tekosyyn tehdä ratkaisevan askelen ja hankkia reiät niiden vuosia sitten umpeutuneiden tilalle. Niinpä mä suuntasin koulun jälkeen pyörällä Skanssiin. Onneksi ystäväiseni Katri ja Tuuli tuli mukaan ja tuki mua tässä suuressa muutoksessa. Rei'ittäjän tauon loppumista odotellessamme me syötiin Katrin kanssa puoliks isoin pulla, jonka mä oon pitkään aikaan nähnyt. Anttilassakin ehdittiin poiketa. Koluttiin levyosasto läpi ties kuinka monennen kerran ja vieläkin sieltä löytyi jotain uutta. Nyt mulla on kuitenkin harjoituskorvis kummassakin korvassa. Kuukausi niitä täytyy kestää, ja sitten mä voin laittaa korvaani vaikka hakaneulan, jos mieli tekee. Aluksi mä taidan kuitenkin pysytellä ihan niissä pöllöissä.
Kaikki alkoi unesta, jossa avasin oikean laatikon. Sen puinen kita tuoksui pähkinältä, kirsikalta, koivulta ja männyltä.
Tukehtumisen uhalta, tummanpunaisilta tytönhuulilta,
hipiltä, joka halasi puita, lapselta joka ei eksynyt metsässä.
Takana päiviä jolloin puhuin vain matkoista
ja öitä jolloin en kääntynyt katsomaan
mikä minua jahtaa.
Katsoin laatikon pohjaan.
Sen ääni kuulosti paratiisilinnuilta, ihmislapsen hikalta
ja siltä kun äkkiä syttyneen riidan jälkeen
suut napsahtavat kiinni.
(Juuli Niemi, Yömatkat)
Pieni Kirjapuoti täyttyi tänään runoista ja musiikista. Sadepisarat pommittivat kävelykatua, eikä hetkeksi ulos eksynyt välttynyt kastumiselta. Pää on täynnä ajatuksia. Tekee mieli lukea runoja. Miksei kirjoittaakin?
Kirjapuoti on sadunomainen pieni kirjakauppa. Tänään mä kävin siellä ensimmäistä kertaa koskaan. Runoilta. Äiti ja Eppu Nuotio haastattelivat Juuli Niemeä, jonka runosta voitte lukea pätkän blogimerkinnän alusta. Juuli puhui unista ja valemuistoista. Sellaisista kuin se muistikuva, jossa mä nukun pienenä lapsena makuupussissa katto niin matalalla, että se melkein hipoo hiuksiani. Muistoista, jotka ovat selkeitä, mutta mahdottomia. Outoja unia mä olen nähnyt aina, kuten jo eilisestä postauksesta kävi ilmi. Vuosia sitten unessani mä uin verenpainemittarin sisällä pakoon verenhimoisia haita.
Runokeskusteluiden välissä estradille astui Sagolik, joka soitti upeaa musiikkia huolimatta siitä, että siihen kuului vain kaksi jäsentä. Laulajan ääni oli voimakas ja tunnepitoinen. Ainoa soitin oli sello. Musiikin tunnelmaa on vaikea kuvata. Sello teki musiikista ehkä jopa kohtalokkaan kuuloista. Stinan kirkuessa "Lisää shampanjaa" Femme Fatalen huipennuksessa ohikulkevat ihmiset jäivät näyteikkunan ulkopuolelle katselemaan.
Ennen kotiinlähtöä sai vielä nauraa, kun kaupan kirjahyllystä silmiin osui Jane Austenin kirjoja mukailevat Pride and Prejudice and Zombies (Ylpeys ja ennakkoluulo) ja Sense and Sensibility and Sea Monsters (Järki ja tunteet). Onhan toki mielenkiintoinen idea muokata 1800-luvun klassikoista kauhuversiot, mutta... aika typerältä ne kuulostavat.
Olisi pitänyt arvata, etten mä voi kauaa pitää blogia ilahduttamatta teitä Blurin musiikilla. Totuus kuitenkin on, että kappale No Distance Left to Run sopii loistavasti sateiseen iltaan ja Juulin Yömatkat-kirjan uniteemaan.
Selasin eilisiltana Ranskan matkaopasta ja sieltä mä bongasin Café Cannibalen, joka on kahvila Pariisissa ja nyt myös mun blogini nimi. Muutama yö sitten mä näin unta, jossa haaksirikkouduin pienen porukan kanssa autiolle saarelle. Saarella ei ollut ruokaa, ja ainoa mahdollisuus selvitä hengissä, oli syödä kuolleita ihmisiä. Mä en suostunut koskemaan ruumiisin. Kun me oltiin pelastumassa, mä kuitenkin päätin, että pakkohan sitä ihmislihaa on maistaa nyt, kun siihen kerrankin on mahdollisuus. Eihän viimeistä tilaisuutta mitenkään voi hukata. Niinpä mä kävelin jääkaapille (Kyllä vain. Jääkaapille.) ja pistelin pari sormea poskeeni. Että sellaista... Joko mä olen tulossa hulluksi (mikä on täysin mahdollista) tai sitten uni oli sekoitus William Goldingin Kärpästen herraa ja Alive-elokuvaa, jonka mä näin viime lauantaina. Leffa kertoo vuonna 1972 tapahtuneesta lento-onnettomuudesta, jossa joukko nuoria urheilijoita putosi keskelle Andien vuoristoa ja joutui selviämään siellä monta viikkoa syöden pelkästään jäätyneiden ystäviensä lihaa... Aika hurjaa.
Ensialkuun te varmaan haluatte tietää, kenen blogia ootte lukemassa. Mun nimi on Isla. Vuoden päästä mä matkustan kauas Ranskaan vaihto-oppilaaksi. Sitä odotellessa käyn ekaa lukiovuotta ilmaisutaidon lukiossa. Parempaa lukiopaikkaa saa hakea. Varsinkin, kun samasta lukiosta löytyy joukko mitä parhaita ystäviä. Lyhyessä ajassa mä olen myös tutustunut uusiin ihmisiin ja saanut uusia ystäviä. Se on mahtavaa.
Mä rakastan kirjoittamista, lukemista, elokuvia, musiikkia... No paljon erilaisia asioita, joista saatte varmasti kuulla lisää blogin edetessä. Blogin aloittamista mä olen miettinyt jo pitkään, mutta vihdoin haaveesta tuli totta. Aman painostuksella tietysti. Katsotaan, mitä tästäkin tulee...
Weezeriltä ilmestyi eilen uusi levy. Mä sain tietää siitä Youtubessa ehkä yhdeltätoista illalla ja mua ärsytti, kun en ehtinyt kuunnella sitä silloin. Uuden levyn kunniaksi mä liitän tähän vähän Weezeriä. Biisi on nimeltään Island In The Sun.
Blogin ulkoasu on toistaiseksi järkyttävä, mutta se muuttuu (toivottavasti), kun opin käyttämään tätä sivua kunnolla. Jatkossa luvassa kuviakin, jos vaan saan sellaisia otettua.
