Lähtö lähestyy

Placebo - Song To Say Good Bye

Lähtö lähestyy. Tämä on viimeinen postaukseni vähään aikaan, sillä Ranskassa pääsen nettiin vain satunnaisesti nettikahviloissa. Hyvää joulua siis kaikille jo näin etukäteen! Kampaajan kädenjälkeä voitte ihastella alla olevasta kuvasta. Rakastan uusia hiuksiani. Aloin olla jo hieman kyllästynyt siihen ylikasvaneeseen otsatukkaan. Hei hei!

Teatterirupeama

Se siitä. Tänään oli viimeinen koulupäiväni tänä vuonna. Sunnuntaina tähän aikaan mä olen ollut Ranskassa jo pitkään. Jännittävää. Matkatavarat on pakattu ja huone siivottu. Huomenna suuntaan Helsinkiin heti aamusta, että ehdin kampaajalle yhdeksi.

Eilen oli mielettömän upea päivä. Koulun jälkeen kävin Arnoldsilla Katrin, Tuulin, Aman ja Wenlan kanssa. Sen jälkeen pääsin harjoittelemaan sihteerintaitojani teatteriyhdistyksen kokoukseen, joka pidettiin Café Artissa jokirannassa. Silloin tällöin keskustelu eksyi esimerkiksi matkustamiseen ja Pariisin Disneylandiin, mutta saatiin se esityslistakin lopulta käytyä läpi. Café Artissa täytyy käydä joskus uudestaan. Tilaamani kaakao osoittautui nappivalinnaksi.

En ehtinyt käydä kotona ennen Kasimiria ja Karolinea, joten odottelin näytelmän alkua keskustassa. Onneksi mulla oli vaihtovaatteet mukana, eikä mun siis tarvinnut mennä teatteriin liimatahraisissa verkkareissa. Odotellessani keksin hankkia Markus Järvenpäälle kiitoskortin, johon päätin kirjoittaa väliajalla jotain kivaa. Olisin tehnyt kortin itse, jos en olisi saanut ideaa noin tuntia ennen esitystä.

Olin varautunut menemään teatteriin yksin, mutta suunnitelmaan tuli muutos, kun törmäsin yllättäen äidin ystävään Eppu Nuotioon. Ennen näytöksen alkua seuraamme liittyi myös Krista Kosonen. Hihii, pääsin vihdoin kertomaan juuri oikealle henkilölle, kuinka paljon pidän Anna Kareninasta. Kaiken lisäksi Krista lupasi toimittaa korttini Markukselle heti näytelmän jälkeen...

Seuraavaksi saatte kuulla lisää itse esityksestä. Kasimir ja Karoline sijoittuu 1930-luvun Saksaan, jossa suuresta lamasta huolimatta juhlitaan suosittua olutfestivaalia Oktoberfestiä. Se kertoo työpaikkansa menettäneestä Kasimirista (Markus Järvenpää) ja tämän morsiammesta Karolinesta (Kreeta Salminen). Parin välit alkavat säröillä heti näytelmän alussa, kun huvittelunhaluinen Karoline tapaa vaatturi Schürzingerin (Stefan Karllson) ja kiinnostuu ylempiluokkaisesta elämästä. Lopulta mustasukkainen Kasimir ajaa Karolinen luotaan. Katumapäälle tultuaan Kasimir etsii Karolinen käsiinsä ja pyytää tältä anteeksi, mutta tyttö liikkuukin jo uusissa piireissä.

Ensimmäisellä puoliajalla toivoin, että Karoline palaisi takaisin Kasimirin luo, mutta heitin toiveeni roskakoriin pian toisen puoliajan alettua. Kasimiriin tykästyin näytelmän aikana kovasti, mutta lapsellinen Karoline herätti lähinnä ärtymyksen tunteita hyväuskoisuudellaan ja yksinkertaiselta vaikuttavalla flirttailullaan. Vaikka tunnelma näytelmässä on paikoitellen synkkä, se ei ole liian masentunut. Kepeyttä ja valoisuuttakin löytyy. Tarinaa värittää laaja joukko vinksahtaneita sivuhenkilöitä ja sirkushahmoja. Oktoberfestin aiheuttaman juhlahumun voi aistia yleisössä asti.

Kasimir ja Karoline on näytelmä, jonka parissa viihtyy. Oloni oli näytöksen jälkeen niin ylienerginen, että suurin piirtein tanssin ympäri bussipysäkkiä. Kotona yritin selittää innostustani isällekin, mutta luulen, ettei hän oikein saanut tunteestani kiinni. No, aina ei voi onnistua. Helmikuussa pääsen katsomaan Rikosta ja rangaistusta uudestaan!

Elokuvakiireitä

Oikeastaan mun pitäisi olla siivoamassa ja lukemassa fysiikkaa, mutta blogin päivittäminen on paljon kivempaa. Eilen koulun jälkeen tein köyhiä ritareita, joita sitten popsimme Kuuran, Iipan ja äidin kanssa. Kesken ruuanlaiton (jos köyhiä ritareita voi ruuaksi kutsua) sain loistoidean. Päätin vihdoin mennä katsomaan uusimman Harry Potterin elokuviin. Niin siinä sitten kävi, että viiden aikoihin istuin bussissa matkalla kohti keskustaa, Sweet Surprisea ja Kinopalatsia.

Viimeisimmät Harry Potter -elokuvat (varsinkin Feeniksin kilta) ovat olleet sellaisia pohjanoteerauksia, etteivät odotukseni myöskään Kuoleman varjelusten ensimmäistä osaa kohtaan olleet kovin korkeat. Täytyy tunnustaa, että yllätyin positiivisesti. Leffa ei ollut huono, vaikka paremmankin siitä olisi toki saanut. Suurin osa näyttelijöistä hoitaa roolinsa oikein mainiosti. Esimerkiksi Helena Bonham Carterin Bellatrix Lestrange on aivan ihana. Daniel Radcliffen sen sijaan voisi heittää alas (mahdollisimman korkean) talon katolta, eikä kukaan jäisi kyseistä herraa kaipaamaan. Monia asioita elokuvassa käsitellään rikollisen vähän ja väliosan tuntuakin on hieman havaittavissa, mutta kaipa tämä ensi vuonna ilmestyvässä toisessa osassa korjaantuu.

Leffan jälkeen koin pienoisen paniikin, kun huomasin, että kännykkäni oli tyhjän akun takia simahtanut täysin. Äidin oli tarkoitus tulla hakemaan mua elokuvista. Ilman puhelinta en kuitenkaan voinut saada yhteyttä kehenkään, joten pelkäsin, että äiti hortoilee ympäri keskustaa mua etsimässä. Päivystin pitkään elokuvateatterin ulkopuolella tähyilemässä autoamme, mutta sitä ei näkynyt missään. Siinä vaiheessa kohtalo puuttui peliin. Yritin muistella tuttujeni puhelinnumeroita, mutten muistanut yksinkertaisesti mitään. Yhtäkkiä äidin numero kuitenkin tupsahti päähäni, enkä enää tarvinnut kuin puhelimen. No, kuin tilauksesta vastaan kävelivät Säde ja Maria, joilta sain lainata puhelinta. Olin helpottunut ja hetken ihmettelin, miten näin voi edes käydä. Mikä parasta, sain kuin sainkin kyydin.

Tänään mun piti mennä kaupunginteatteriin katsomaan Kasimir ja Karoline (jossa yllätys yllätys näyttelee uusi näyttelijäsuosikkini Markus Järvenpää), mutta esitys olikin peruttu sairastapauksen johdosta. Näillä näkymin menen katsomaan näytelmää ensi torstaina. Tänään sen sijaan suuntaan jälleen elokuviin. Tällä kertaa ohjelmassa on Rare Exports.

Carl Barât - The Magus


Olen lukenut Rikosta ja rangaistusta vasta noin 130 sivua, mutta olen jo ihan koukussa. Raskolnikov on ehkä kaikkien aikojen herttaisin murhaaja. 1800-luvun kirjoissa henkilöt sairastuvat usein melkein kuin ajatuksen voimalla. Sääliksi käy Raskolnikovia. Raukka on jatkuvasti sairaana syyllisyydestä.

Kello löi jälleen

Juuri tässä huoneessa oli läntistä seinää vasten jättiläiskokoinen eebenpuinen kello. Sen heiluri liikkui edestakaisin naksahdellen kumeasti, raskaasti, yksitoikkoisesti; ja kun minuuttiviisari oli kiertänyt taulun ja tunti oli täysi, kellon pronssisista keuhkoista purkautui ääni, joka oli kirkas, luja, syvä ja tavattoman sointuisa, mutta vireeltään ja tenholtaan niin outo, että orkesterin muusikoiden oli jokaisen tunnin vaihtuessa tauottava soittamasta voidakseen kuulostella tuota ääntä; ja täten joutuivat tanssijatkin keskeyttämään valssinsa; ja koko hilpeän seurueen valtasi hetkeksi hämmennys; ja kellon lyöntien vielä kajahdellessa havaittiin huikentelevaisimpien kalvenneen ja iäkkäämpien ja maltillisempien pyyhkäisevän häkeltyneenä otsaansa ikään kuin haaveissaan tai mietteissään. Mutta kun kaiut vihdoin vaikenivat täysin, juhlijoiden keskuuteen levisi oitis kepeä nauru; muusikot katsahtivat toisiinsa ja hymyilivät kuin omalle hermostuneelle hupsuudelleen ja vannoivat kuiskaten toisilleen, etteivät kellon seuraavat lyönnit herättäisi heissä samankaltaisia tunteita; ja kun oli kulunut kuusikymmentä minuuttia, kello löi jälleen, ja jälleen heräsi sama hämmennys, epävarmuus ja mietteliäisyys kuin aina.

(Edgar Allan Poe, Punaisen surman naamionäytelmä)

Maanantaina ahtauduin autoon, jossa lisäkseni matkustivat äiti, Kuura ja kaksi äidin kaveria. Aikomuksenamme oli suunnata Hämeenlinnaan itsenäisyysvastaanotolle, joka samalla toimisi myös Fredrikan keittiö- lukupiirin kokouksena. Tämän aikomuksen me myös toteutimme ja kahden tunnin ajomatkan jälkeen auto seisoi parkissa panttilainaamon (josta mulle tuli mieleen Rikos ja rangaistus) edessä. Itsenäisyyspäiviä on kaikenlaisia, ja kirjailijoiden juhlat ovat vielä asia erikseen. Tällä kertaa teemana oli 1800-luvun rappioromantiikka ja Edgar Allan Poe. Äkkiseltään voi olla vaikea keksiä, miten kyseiset aiheet mitenkään liittyvät Suomen itsenäisyyteen. Täytyy kuitenkin muistaa, että romantiikka oli kansallisuusaatteen aikaa, ja silloin alkoivat heräillä suomalaistenkin haaveet itsenäisyydestä. Huomaatteko? Yhteys löytyy aina... kunhan tarpeeksi kaukaa hakee.

Itsenäisyysvastaanotto alkoi muumimukeista nautitulla glögillä ja pöydän herkullistakin herkullisemmilla antimilla. Juhlia emännöi äidin ystävä Vilja-Tuulia, jonka kotona meitä odotti vielä Fredrikan keittiön uusi jäsen Juuli. Kaikilla paikan päälle uskaltautuneilla (jos Kuuraa ei lasketa) oli päällään teemaan sopiva mekko. Omani tosin muistutti tyyliltään lähinnä keskiaikaista.

Lukupiirissä käsiteltiin Miina Supisen tarinakokoelmaa Apatosauruksen maa ja Sami Hilvon esikoisromaania Viinakortti. Vasta syömisen jälkeen tietysti. Eihän kukaan jaksa ajatella syvällisesti vatsa tyhjänä... En ole Fredrikan keittiön vakituinen jäsen, mutta olen lukenut molemmat kirjat, joten pääsin mukaan keskusteluun vierailevana tähtenä.

Itseeni kumpikaan teos ei tehnyt suunnatonta vaikutusta. Supisen kirjaa oli ihan mukava lueskella keuhkokuumeesta toipuessa. Se on kepeä ja hauska, muttei mitenkään merkittävä tai ajatuksia herättävä. Kirjan tarinat ovat niin toistensa kaltaisia, että ne sulautuivat päässäni möykyksi, eikä niistä oikeastaan mikään jäänyt mieleen. Ihmettelenkin, miksi Apatosauruksen maa on ehdolla Runeberg-palkinnon saajaksi, mutta Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta ei. Viinakortti taas kertoo kahden miehen välisestä rakkaudesta talvi- ja jatkosodan aikana. Aihetta ei ole aikaisemmin juuri käsitelty, joten kirja pystyy melko tyypillisestä juonestaan huolimatta tarjoamaan jotakin uutta. Romaanista tekee mielenkiintoisen myös se, että se perustuu oikeisiin kirjeisiin. Kerronnaltaan kirja on paikoitellen kömpelö, eikä se onnistu välittämään sellaisia tunteita kuin sen ehkä pitäisi. Aiheesta olisi saanut irti paljon enemmänkin. Ei Viinakorttia kuitenkaan kannata välttelemäänkään ruveta. Se on niin nopealukuinen, ettei lukemisessa ainakaan kauan kestä.

Ennen kotimatkaa äiti luki meille teemaan sopien Edgar Allan Poen kauhunovellin Punaisen surman naamionäytelmä. Saimme kuulla myös Kuuran kitaransoittoa, vaikka se ei kovin eksoottista olekaan. Ei luultavasti ole päivää, jolloin kotonamme ei saataisi nauttia Kuuran kitaran sävelistä. Enpäs sitten tiedä, onko se hyvä vai huono asia. Paluumatka kotiin oli pelottava... Oli niin pimeää, että tietä näkyi vain vähän kerrallaan. Luntakin satoi taivaan täydeltä. Onneksi mun ei tarvitse ajaa...

 

Olin tänään koulussa toista päivää. Arki on jälleen astunut elämääni. Koeviikko loppui viikko sitten, mutta mä joudun tekemään rästiin jääneitä kokeita vielä ensi vuoden puolellakin. Kannattaa varoa, milloin sairastuu... Koulussa on yllättävän mukava olla pitkän sairasloman jälkeen. Olo on jotenkin epätodellinen. Tajusin juuri, että lennän Ranskaan yhdentoista päivän päästä. Äiti ja Kuura lähtevät jo ensi maanantaina. Aika kuluu niin nopeasti, että joskus melkein pelottaa. Kello löi jälleen, ja jälleen heräsi sama hämmennys, epävarmuus ja mietteliäisyys kuin aina.

Elämä voittaa

Elämäni on yli kahden viikon ajan pitänyt sisällään lähinnä vuoteessa makaamista, antibioottien napsimista ja lääkärissä ramppaamista. Postausvauhtikin on siis pysynyt erittäin hitaana. Keuhkokuumeesta toipuminen osoittautui monimutkaisemmaksi kuin voisi kuvitella. Vaikka olen edelleen ulkoilukiellossa, sain torstaina vihdoin elämäni takaisin. Pääsin teatteriin ja vielä kahtena päivänä peräkkäin. Näin kaksi hyvin erilaista teatteriesitystä, joista saatte nyt kuulla lisää. Mihin joutuisimmekaan ilman teatteria?

Valokuvaushetki ennen Anna Kareninaa.
Vihdoin uskallan taas esiintyä kuvissakin.

Rikos ja rangaistus (torstai 2.12.):

Rikoksessa ja rangaistuksessa köyhä opiskelijapoika Rodion Romanovitš Raskolnikov murhaa panttilainaajaeukon ja tämän sattumalta paikalle sattuneen sisaren 1800-luvun Pietarissa. Hän ei tee murhaa rahan takia, vaan siksi, ettei toisten köyhyyttä hyväksikäyttävällä koronkiskurilla hänen mielestään ole oikeutta elää. Rikos ja rangaistus kuvaa pitkälti teon vaikutuksia Raskolnikoviin. Syyllisyydentunne ja pelko kiusaavat Raskolnikovia, joka lopulta tunnustaa tekonsa poliisille valmiina kohtaamaan rangaistuksen.

Kaupunginteatterissa Rikos ja rangaistus on toteutettu monologinäytelmänä. Päähenkilö Raskolnikovin lisäksi näyttelijä Markus Järvenpää hoitaa kaikki muutkin näytelmän roolit oli kyse sitten miehistä tai naisista. Paikoitellen tuntuu kuin lava olisi täynnä porukkaa, vaikka showta vetää yksi mies. Roolista toiseen Järvenpää siirtyy uskomattoman nopeasti. Parempaan näyttelijään en ole törmännyt aikoihin. Näytelmä on vähäeleisesti rakennettu. Lavastusta ja puvustusta ei ole paljon, mutta se on selkeää. Jokea kuvaa vedellä täytetty peltitynnyri ja roolin vaihtumista markkeerataan yksinkertaisesti kaulaan solmitulla kravatilla tai päälle puetulla sotilastakilla. Monet roolit korvataan esineillä ja piirroksilla. Aina Dunjasta puhuttaessa sormeillaan vihreää omenaa. Koronkiskurin sisaren Raskolnikov murhaa iskemällä kirveellä puuhun piirrettyä naista. Rikos ja rangaistus on hyvä esimerkki siitä, että vähäiselläkin materiaalilla voi saada aikaan loistavaa teatteria, jos näyttelijät (tai tässä tapauksessa näyttelijä) ovat hyviä. Dostojevskin kirjan olen jo nostanut yöpöydälle odottamaan, että ehdin sen aloittaa. Näenköhän kaikki henkilöt kirjassakin samannäköisinä?

Anna Karenina (perjantai 3.12.):

Kuten Rikos ja rangaistus sijoittuu Anna Kareninakin 1800-luvun Venäjälle. Anna Karenina on tarina Annasta, joka elää järkiavioliitossa vanhemman miehen kanssa, mutta rakastuukin nuoreen kreivi Vronskiin. Annan ja Vronskin kielletty, traagiseksi jäävä rakkaus ei hiipuessaankaan päästä kaksikkoa otteestaan. Anna menettää perheensä, poikansa ja lopulta myös rakastettunsa.

Olen nähnyt kaupunginteatterin Anna Kareninan jo kaksi kertaa. Edellisellä kerralla Vronskia esitti Stefan Karlsson, josta en erityisemmin pitänyt. Yllätyinkin erittäin iloisesti, kun roolin veti tällä kertaa samainen Markus Järvenpää, joka ihastutti jo Rikoksessa ja rangaistuksessa. Myös Vronskin rooliin Järvenpää sopi mainiosti. Sain tietää, että näyttelemisen lisäksi mieheltä sujuvat muun muassa kärrynpyörät yhdellä kädellä, vaikka itse en osaa niitä edes kahdella. Täytyy vielä lisätä, että Järvenpää näytti melkoisen coolilta valkoisessa sotilastakissa... Myös Anna Kareninan roolissa esiintyvä Krista Kosonen veti roolinsa loistavasti kuten edelliselläkin kerralla. Parempaa näyttelijävalintaa Annaksi on vaikea kuvitella, sillä Krista eläytyy rooliinsa niin tunteella, ettei enempää jää edes kaipaamaan. Lähes kaikki Anna Kareninan henkilöhahmot ovat jollakin tavalla ärsyttäviä. Siitä huolimatta ne ovat inhimillisiä ja onnistuneita.

Kuten suuren näyttämön näytelmät yleensä, on Anna Kareninakin iso spektaakkeli, jossa lavastus ja puvustus ovat tärkeässä roolissa. Lavasteet ovat hienoja ja massiivisia. Puvut kuvastavat hyvin 1800-luvun Venäjää. Näytelmässä käytetään paljon erilaisia tyylikeinoja. Osa kohtauksista toistetaan useita kertoja peräkkäin. Rullaluistimilla ympäri lavaa liikkuva kuvaaja kuvaa videokameralla tapahtumia lavan reunalla roikkuvalle valkokankaalle. Rauhallinen musiikki korvataan rajuimmissa juhlissa nykyaikaisella teknolla. Kapellimestariin, joka ohjaa orkesterin lisäksi näyttelijöitä, ei voi olla kiinnittämättä huomiota. Vaikka Anna Karenina kestää väliaikoineen noin neljä tuntia, pysyy kiinnostus yllä loppuun saakka. Esitys on koskettava ja vaikuttava. Kirjaa en ole lukenut, mutta teatteriversiossa modernisoidaan vanhaa tarinaa monella tavalla. Kaikille se ei ilmeisesti sovi, sillä väliajan aikana kaksi edessämme istunutta katsojaa katosi jäljettömiin. Itseeni näytelmä kuitenkin vetosi jo toisen kerran siinä määrin, että saatoin hyvällä omatunnolla nousta seisomaan taputusten ajaksi.

Vuosien varrelta

Viimeksi, kun kävin Ranskassa, oli syksy 2008. Vaikka siitä onkin vasta kaksi vuotta, olin hurjan pieni... Tänä vuonna uudestaan!

Reissu näytti suunnilleen tältä:

Katumaisemaa Chartresista

Kuuluisa Shakespeare & Company -kirjakauppa Pariisissa.
Täällä ovat Hemingwayn kaltaiset kirjailijanerot
käyneet tekemässä löytöjä vuosien varrella.

Astérix et Obélix

Versailles

Tässä talossa asuimme matkan ajan. Samaan paikkaan palaamme jouluna.

Valmistautumista pyöräilyreissulle

Läksyt seuraavat, minne ikinä menetkin...

Kiitos kuvista kuuluu maailman parhaalle äidille.

Kaikenlaista

BARBIE Video Girl on Barbie-nukke, joka on samalla ihan oikea videokamera. Kameran linssi on kaulakorussa ja videon näyttö nuken selässä. Sisältää USB-kaapelin. Paristokäyttöinen. Paristot eivät sisälly pakkaukseen.

Olen ollut sairaana nyt viikon, enkä ole halunnut ahdistella teitä lukijoita angstisisilla postauksilla. Nyt voin kuitenkin hyvällä omatunnolla sanoa, että tunnelin päässä näkyy valoa ja alan olla jo vähän parempi. Odotan tervehtymistä hirmuisesti. Ei sillä muuten niin väliä, mutta haluan elokuviin! No, täytyy myöntää, että alan olla melkoisen kyllästynyt tähän jatkuvaan vuoteessa makaamiseen, vaikka Katri onkin ystävällisesti antanut mulle paljon hyödyllisiä tekemisvinkkejä.

Onneksi kipeänä voi käyttää aikansa laadukkaasti esimerkiksi naureskelemalla 6-vuotiaan pikkuveljensä jouluksi saamalle toivelahjakirjalle, joka tänä vuonna kantaa nimeä Lasten Suuri Lelukirja. Videokamerana toimiva Barbie-nukke on  ehkä typerin asia, josta olen vähään aikaan kullut.

Muistin tänään, että alle kuukauden päästä lennän Ranskaan ja vietän siellä koko pitkän joululoman. Ihanaa! Ranskalainen perinnejoulu oman perheen kanssa on varmasti kokemisen arvoinen elämys. Odotan hihkuen myös uuttavuotta Pariisin sykkeessä! Voi kuinka rakastankaan Ranskan kieltä ja kulttuuria.

Keren Ann - Seule

Joskus käy näin

Tänään koulussa ihmettelin, miten voin olla totaallisen väsynyt, vaikka menin edellisiltana nukkumaan tavallista aikaisemmin. Syy paljastui, kun pääsin kotiin. Mulla on kuumetta. Huono juttu ylihuomenna alkavan koeviikon kannalta. En haluaisi raahautua fysiikankokeeseen sairaana, kun se on tarpeeksi vaikeaa terveenäkin...

Gorillazin uusi single Doncamatic julkaistaan virallisesti 22.11. Kuulin sen ensimmäisen kerran noin kuukausi sitten ja luulin kappaleen esittävää Daleyta naiseksi. Äsken, muutama päivä sitten ilmeistynyttä musiikkivideota katsellessani, hämmennyin suuresti. Äänestään huolimatta Daley on harvinaisen mies. Musiikkivideo ei ole tyypillisintä Gorillazia ja kokonaisuudessaankin kappale on epägorillazmaisen pop. Vaatii luultavasti vielä muutaman kuuntelukerran ennen kuin osaan sanoa, pidänkö siitä, vai en.

Aamuja

Mistä johtuu, että arkiaamuisin väsyyttää riippumatta siitä, onko nukkunut vähän vai paljon? Herätyskellostako? Puhelimen hälytysäänen kuuleminen aamulla tarkoittaa, että uni jää kesken. Että tunnin päästä pitää pukea takki päälle ja tarpoa bussipysäkille, vaikka haluaisi vain nukkua... Aamuja on erilaisia. Viime lauantaina heräsin patjalta Wenlan olohuoneen lattialta, enkä ollut väsynyt, vaikka yö jäi poikkeuksellisen lyhyeksi. Aamulla on ihana maata pitkään sängyssä ja lukea kirjaa ilman kiirettä mihinkään.  Eniten rakastan aamuja ennen matkaan lähtöä. On jännittävää herätä aikaisin ja tietää, että muutaman tunnin päästä voi löytää itsensä jostakin kaukaa. Lentokoneesta, junasta, laivasta...

Musiikin viemää

Olen nyt tullut blogissani siihen vaiheeseen, että on aika kertoa lisää niistä asioista, joista pidän. En ole vielä juurikaan harrastanut suosikkilistojen tekemistä blogissani, mutta tässä postauksessa esittelen teille lukijoille kymmenen lempiyhtyettäni listan muodossa.

1. Blur

Dave Rowntree (rummut), Graham Coxon (kitara),
Damon Albarn (laulu, koskettimet), Alex James (basso)

Reilu puoli vuotta sitten en vielä ollut kovinkaan kiinnostunut musiikista. Kaikki alkoi, kun äiti soitti mulle puolivahingossa Bluria. Nykyisin olenkin sitten parantumaton musiikkiaddikti. Eli kiitos vaan äiti...

Kun kuuntelen musiikkia, kiinnitän melkein aina huomioni ensimmäiseksi lauluun, mikä johtuu luultavasti onnettomasta sävelkorvastani. Tässä suhteessa Blur ei tehnyt poikkeusta, vaan juuri Damon Albarnin persoonallinen lauluääni sai kiinnostukseni alun perin heräämään. Blur: The Best Of -albumin avulla pääsin sisään Blurin maailmaan. Pian tutustuin bändin tuotantoon laajemmin ja huomasin sen monipuolisuuden. Mitä pidemmälle tuotannossa mennään, sitä kokeellisemmaksi ja omituisemmaksi musiikki muuttuu. Kappaleet eivät toista samaa tarinaa kerta toisensa jälkeen, vaan hakevat ja myöskin löytävät aina jotain uutta. Blur kaatui vuonna 2003 Damonin ja kitaristi Graham Coxonin kiistoihin, mutta teki yhteiskonsertteja jälleen vuosi sitten. En siis aio luopua toivosta uuden materiaalin suhteen.

Tulette huomaamaan, että musiikkimakuni on melko brittivoittoinen. Vielä viime talvena en olisi kyennyt tekemään listaa kymmenestä suosikkibändistäni, koska mulla ei yksinkertaisesti sellaisia ollut. Blur aloitti musiikkiharrastukseni puoli vuotta sitten, mutta se myös ajoi mua kuuntelemaan yhä uusia bändejä, joista moni löytyy tältäkin listalta. Vaikka Bluria onkin pitkälti syyttäminen siitä, millaiseksi musiikkimakuni on muotoutunut, taitaa suurin vastuu edelleen kuulua äidille.

2. Arctic Monkeys 

Jamie Cook (kitara), Alex Turner (laulu, kitara),
Matthew Helders (rummut), Nick O'Malley (basso)

Tutustuin Arctic Monkeysiin jo viime kesänä, mutta muutama viikko sitten innostuin yhtyeestä tosissani. Vuonna 2006 debytoineelta bändiltä on ilmestynyt kolme albumia, joista tuorein Humbug on ehdottomasti synkin ja raskain. Arctic Monkeysin jäsenet vaikuttavat tavallisilta nuorilta ihmisiltä, jotka nauttivat siitä, mitä tekevät. Arcticsien musiikki onkin ennen kaikkea energistä. Jokaiselta levyltä löytyy sekä kauniita, tunnelmaltaan rauhallisia kappaleita että meneviä tajunnanräjäyttäjiä. Laulaja Alex Turnerin kekseliäät sanoitukset lisäävät entisestään biisien mielenkiintoisuutta. Odottelen innolla seuraavaa albumia, jonka parissa bändi ilmeisesti työskentelee parhaillaan.

3. Belle & Sebastian

Belle & Sebastian esiintyi Ruisrockissa viime kesänä. Olin paikalla ja vieläpä melkein eturivissä. Tunnin kestäneen keikan aikana ehdin ihastua bändin rauhalliseen, valoisaan musiikkiin. Seitsenhenkinen yhtye oli lavalla vaikuttava näky, eikä keskittymiseni herpaantunut kertaakaan, vaikka täydessä teltassa kuuma olikin. Belle and Sebastian on luultavasti ainoa bändi, johon olen tutustunut live-konsertin kautta. Yhtyeen uusin levy Write About Love ilmestyi alle kuukausi sitten. Levyltä onkin hauska bongailla kappaleita, jotka kuulin jo Ruississa.

4. Gorillaz

Russel (rummut), Noodle (kitara, laulu),
2-D (laulu, koskettimet), Murdoc (basso)

Gorillaz on bändinä siitä erikoinen, ettei se oikeastaan ole bändi ollenkaan. Vaikka musiikillisesti pidänkin monesta yhtyeestä Gorillazia enemmän, pääsee kyseinen neljän sarjakuvahahmon kokoonpano listani neljänneksi jo nerokkaan ideansa vuoksi. Todellisuudessa Gorillaz on Damon Albarnin (Blur) ja sarjakuvapiirtäjä Jamie Hewlettin mielikuvituksen tuotetta. Musiikissaan bändi yhdistelee poppia, rockia ja hip-hoppia. Gorillaz on julkaissut kolme albumia, jotka ovat kaikki erittäin hiottuja kokonaisuuksia. Pidän bändissä juuri siitä, että se tarjoaa niin paljon muutakin kuin musiikkia. Albumien taustalta voi löytää tarinoita ja teemoja, joita musiikkivideot ja kappaleiden sanoitukset sitten tukevat. Koko komeuden kruunaa Jamie Hewlettin omaperäinen piirrostyyli.

5. The Libertines

Edessä: Carl Barât (laulu, kitara), Pete Doherty (laulu, kitara).
Takana: John Hassall (basso), Gary Powell (rummut).

The Libertines ehti lyhyeksi jääneellä urallaan julkaista kaksi albumia, joiden jälkeen yhtye kaatui toisen keulahahmonsa Pete Dohertyn huumesekoiluihin. Doherty onnistui esimerkiksi murtautumaan bändikaverinsa Carl Barâtin asuntoon, mistä hyvästä hän joutui kuukaudeksi vankilaan. Musiikillisesti The Libertines on sopiva yhdistelmä rockia, poppia ja punkia. Bändin kappaleet ovat keskenään mukavan erilaisia. Myös biisin sisäisiä muutoksia tapahtuu paljon. Herkkyys yhdistyy särmikkyyteen ja toisinpäin. Löysin The Libertinesin myöhään eräänä syyskuisena arki-iltana. Siitä ei seurannut mitään hyvää, sillä vietin puolet seuraavasta yöstä haikailemalla mp3-soittimeni perään.

6. The Last Shadow Puppets

The Last Shadow Puppets on Alex Turnerin (Arctic Monkeys) ja Miles Kanen (The Rascals) yhteisprojekti, jonka tuloksena on toistaiseksi syntynyt albumi The Age of the Understatement. Jousi-, lyömä- ja puhallinsoittimet ovat albumilla tärkeässä roolissa. Turner ja Kane sekä laulavat että soittavat kitaraa kumpikin. Duon esikoislevyä voisi sanoa mahtipontiseksi ja hieman dramaattiseksi. Kappaleet ovat osittain melko samankaltaisia keskenään. Ne ovat kuitenkin tunteikkaita ja juuri sopivan rauhallisia. Niitä on ihana kuunnella iltaisin.

7. The Beatles

The Beatles onnistui alle kymmenen vuotta kestäneellä urallaan kääntämään pop-musiikin aivan uuteen suuntaan, kahlaamaan läpi musiikillisia tyylejä laidasta laitaan ja kohoamaan yhdeksi 60-luvun suosituimmista bändeistä, jonka lähes kaikki tuntevat edelleen (vaikka Eino ei tiennytkään, kuka on Paul McCartney). 60-luvun alussa Beatlesit soittivat mukavan kepeää musiikkia, joka 70-lukua lähestyttäessä muuttui yhä kokeilevammaksi ja omituisemmaksi. Varmaan puolet bändeistä, joita kuuntelen, ovat jossakin mielessä perillisiä The Beatlesille...

8. Radiohead

Radioheadin musiikki on tunnelmaltaan melankolista ja sopii loistavasti tietynlaisiin mielentiloihin. Eniten olen kuunnellut bändin varhaista tuotantoa 90-luvulta, mutta viimeaikoina olen yrittänyt tutustua uudempaankin materiaaliin. 2000-luvun alussa bändi vaihtoi tyyliään ja sen musiikista tuli vaihtoehtoisempaa. Radioheadia ei voi kuunnella liikaa yhdellä kertaa tai se saattaa ruveta ahdistamaan. Pienissä määrissä ja sopivissa tilanteissa se kuitenkin toimii erinomaisesti.

9. Oasis

 

Oasis ja Blur kilpailivat keskenään 90-luvun puolivälissä. Vertailu on mielestäni melkoisen turhaa, sillä yhteistä näillä bändeillä on vain kotimaa ja vuosikymmen. Kuvani Oasiksesta on vielä melko pintapuolinen, sillä olen tutustunut bändiin lähinnä kahden ensimmäisen studioalbumin ja Stop the Clocks -kokoelmalevyn kautta. Rauhalliset biisit ovat Oasiksen parhaimmistoa. Suurimman osan kappaleista on säveltänyt ja sanoittanut Noel Gallagher, joka osaa asiansa erinomaisesti. Vaikka Oasis ei urallaan tehnyt kovin suuria kokeiluja, se loistaa omassa tyylilajissaan. Oasis on kuuluisa asenteestaan ja itsevarmuudestaan. Bändi hajosi reilu vuosi sitten kitaristi Noelin erottua siitä. Hän ei kuulemma voinut työskennellä veljensä Liamin (laulu) kanssa enää päivääkään.

10. Weezer

Weezer näyttäisi olevan listani ainoa jenkkibändi. Yhtye on peräisin 90-luvulta, mutta jatkaa toimintaansa edelleen. Weezeriltä on viimeisten kahden kuukauden aikana ilmestynyt peräti kaksi albumia. Niistä uudempi Death to False Metal koostuu bändin vanhoista ennen julkaisemattomista kappaleista, jotka eivät jostakin syystä sopineet aikaisemmille levyille. Bändin musiikki on pirteää ja sanoitukset hauskoja. Esimerkiksi Hurley-albumilta löytyvä kappale Where's My Sex kertoo kuulemma tosiasiassa sukista. Naureskelin itsekseni eräänä iltana bussipysäkillä, kun vaihdoin kaikkien sex-sanojen tilalle socks.

Where's My Sex

Taru sormusten lumosta

Olin parantumaton Taru sormusten herrasta -fani jo seitsemänvuotiaana. Kirjat isä luki mulle iltasaduksi, mikä mahtoi olla melkoinen ikuisuusprojekti. Sormuksen ritarit oli lempielokuvani ja mieluiten leikin joululahjaksi saamallani Frodo-nukella sekä mustalla ratsastajalla hevosineen. Yhdeksänvuotiaana Pirates of the Caribbeanit syrjäyttivät Sormusten herran hetkellisesti, mutta yläasteella innostus palasi jälleen.

Mikä Tarussa sormusten herrasta on niin upeaa, että sen pariin jaksaa palata yhä uudestaan ja uudestaan oli kyse sitten kirjoista tai elokuvista? Syitä voisi luetella reilusti yli miljoona. Tolkienin uskomattoman yksityiskohtaisesti ja huolellisesti suunniteltu maailma tuntuu kielineen ja historioineen melkein yhtä todelliselta kuin oma maapallomme. Jos saisin muuttaa mihin tahansa missä tahansa, muuttaisin Kontuun kiharahiuksisten hobittien keskelle.

Perjantaina kokoonnuimme Elinan, Katrin, Tuulin, Amandan ja Einon kanssa Wenlan kotiin aikomuksenamme järjestää oikea maratonien maraton: Taru sormusten herrasta -leffaputki pidemmillä versioilla. Kun Kaksi tornia kolmen aikoihin yöllä pättyi, suuntasimme nukkumaan, sillä yli neljätuntinen Kuninkaan paluu olisi ollut liian iso pala purtavaksi jo valmiiksi väsyneille aivoillemme. Perjantain ja lauantain aikana ehdimme elokuvien lisäksi ihailla Wenlan huoneen bändijulisteilla tapetoituja seiniä, syödä kaikenlaista mandariineista minidonitseihin, pelata Aliasta ja kertoa sana kerrallaan -tarinoita, jotka kumma kyllä eksyivät Taru sormusten herrasta -maailmaan. "Aragorn - oli - pettynyt - ihmiskuntaan."

Taru sormusten herrasta -teema jatkui vielä kotonakin, kun päätimme lauantai-iltana pelata Kuuran kanssa kirjoihin perustuvaa lautaroolipeliä elokuvien soundtrackeja kuunnellen. Pelissä pelaajat eivät pelaa toisiaan, vaan Sauronia vastaan. He toimivat yhdessä saattueena, jonka tarkoituksena on kuljettaa sormus Morian, Helmin syvänteen, Lukitarin luolan ja Mordorin kautta Tuomiovuoren syvyyksiin, mikä on helpommin sanottu kuin tehty. Tähän mennessä emme ole kertaakaan saaneet sormusta tuhottua, vaan Sauron on vienyt voiton joka ikinen kerta... Vielä joskus me onnistumme ja Keskimaa pelastuu...

Edge of Night

Yksi elokuvasarjan koskettavimmista kohtauksista. Pippin laulaa herkkää ja surullista laulua Denethorin vain ahmiessa vieressä... Pippinin skottiaksentti elokuvissa on aivan mainio.

Kartanoelämää

Vietin viikonlopun äidin vieraana suloisessa kartanossa kaukana kaikesta. Kartano oli keltainen ja tuoksui vanhalta talolta. Puulattiat olivat liukkaat. Kuin luodut villasukat jalassa liukumiseen ja luistelemiseen. Yläkerrassa kummitteli vanha kellari, mutta myös laajakuvatelevisio ja varsin mukava sohvaryhmä.

Perjantaina meitä oli kartanossa neljä. Lauantaina määrä kuitenkin kutistui kolmeen, kun Kuura lähti ystävänsä luokse kohti uusia seikkailuja. Nukuimme pienessä taiteilija-asunnossa erittäin lyhyen kävelymatkan päässä kartanolta. Äidille varattuihin kahteen huoneeseen mahtui loistavasti kolme nukkujaa. Lopuissa huoneissa majaili muita taiteilijoita, joiden kanssa jaoimme keittiön.

Viikonloppuun mahtui pitkiä kävelyretkiä, valokuvien räpsimistä, ruuanlaittoa, elokuvia, kirjoja, sauna ja kynttilöitä. Aika kului niin nopeasti, ettei sitä melkein edes huomannut. Saunaankin menimme jo illalla, mutta kun tulimme sieltä pois, oli yö.

 

Kävelyllä törmäsimme ulkohuusiin,  jonka seinät oli
tapetoitu vanhaakin vanhemmilla elokuvajulisteilla.
Täytyy sanoa, että näky oli sympaattinen.

Retkisängyn kokoaminen oli helpommin sanottu kuin
tehty. Lopulta siitä saatiin pystytettyä nukkumapaikan
sijaan mukava v-kirjaimen muotoinen lepotuoli.

Kartanon televisiota oli tietysti hyödynnettävä, joten katsoimme peräti kaksi elokuvaa: Slummien miljonäärin ja Populäärimusiikkia Vittulajänkältä. Slummien miljonäärin näin ensimmäisen kerran elokuvateatterissa noin vuosi sitten. Pidin siitä silloin ja pidän siitä edelleen. Trainspottingin jälkeen se on varmasti paras näkemäni elokuva Danny Boylelta. Populäärimusiikkia Vittulajänkältä -elokuvassa on samanlainen vinksahtanut tunnelma kuin äskettäin lukemassani kirjassakin. Päässä soi edelleen The Beatlesin Rock and Roll Music, joka elokuvassa esiintyi monessa muodossa.

Lähtölaukaus halloweeniin

Tänään on halloween. Virallisesti. Omalta osaltani se kuitenkin alkoi jo perjantaina, kun joukko pelottavasti pukeutuneita friikkejä alkoi iltaseitsemän aikoihin valua sisään kotini puisesta ovesta. Jokaisella oli mukanaan enemmän tai vähemmän halloweeniin liittyvää purtavaa. Mä ja Eino panostettiin tarjoiluun leipomalla sienen muotoisia muffinseita, joista uunissa tulikin sitten litteitä kookoskeksejä.

Kun kummajaisia istui olohuoneessamme lopulta yhteensä kymmenen, saattoivat juhlat alkaa. Musiikki soimaan ja tanssilattialle. Yleisen hyppimisen, pomppimisen, laulamisen ja huutamisen lisäksi ilta piti sisällään perinteeksi muodostuneen yökävelyn, improilua, pullonpyöritystä ja tietysti syömistä.

Toivottavasti marssimme kaupungin kaduilla kohotti myös ohikulkijoiden halloween-tunnelmaa. Ainakin Siwan kassa sai ihmettelemisen aihetta, kun pelmahdimme sisään kauppaan aikomuksenamme ostaa yksi vanukaspurnukka... Kävelyltä kotiuduttuamme pääsimme aloittamaan lappuimpron. Parrasvaloihin astui kerrallaan kaksi improilijaa, joille yleisö antoi tilanteen. Tällä kertaa näimme esityksiä muun muassa hipeistä, keskenään riiteevistä merirosvoista, Harry Potterista ja Draco Malfoysta. Improja värittivät illan kuluessa lapuille kirjoittamamme repliikit, jotka täytyi tavalla tai toisella saada sopimaan esityksiin.

Yön kuluessa ystäväiseni alkoivat pikkuhiljaa valua koteihinsa. Eino jäi meille yöksi, vaikka simahtikin patjakyhäelmälle jo ennen Aman lähtöä. Kolmen aikoihin yöllä emme Amankaan kanssa jaksaneet tehdä muuta, kuin maata sängylläni ja soittaa Spotifysta toinen toistaan rauhallisempia kappaleita.

Valokuvat ovat Aman käsialaa. Kiitos niistä kuuluu hänelle
ja hänen kameralleen Rubenille.

Lauantaina koitti siivoamisen aika. Imurin lopetettua toimintansa piti mun harjata koko alakerta ja keskikerros käsin. Urakan jälkeen rakkine luonnollisesti käynnistyi aivan, kuin mitään ei olisi tapahtunut... Tiskikone päätti yhtyä kapinaan, joten Kuura pääsi tiskaushommiin. Muuten siivoaminen sujui Einon ja Kuuran avulla yllättävän mukavasti. Sanoisinpa jopa, että "suursiivouksen" lopetettuamme, oli koti siistimpi, kuin ennen minkään juhlien alkamista.

Vaikka halloween-juhlat on nyt juhlittu, pitäisi tänään järjestää jonkinlainen grande finale. Onhan nyt sentään se oikea halloween. Vaikka yleensä kauhuleffoja kartankin, voisin tänä iltana harkita poikkeuksen tekemistä...

This Is Halloween (The Nightmare Before Christmas)

Elokuvia ja festarielämää

Eilen ja edellisiltana vietin festarielämää, enkä nyt puhu rock-keikoista tai teltassa nukkumisesta, vaan elokuvista. Sillä festareitahan ne elokuvafestaritkin ovat. Kyseessähän ei ollut mikä tahansa leffafestivaali, vaan seksuaalivähemmistöistä kertoviin elokuviin keskittyvä Vinokino, jonne suuntasin, koska uusien kokemusten haaliminen on aina hauskaa. Niin uskomatonta kuin se onkin, mä en ole aikaisemmin ollut leffafestareilla, ellei satunnaisia Rakkautta & Anarkiaa -leffoja lasketa. Niinpä mä ostin liput saman tien neljään elokuvaan. Tässä postauksessa syvennynkin näiden neljän elokuvan arvioimiseen.

Plan B:

Bruno eroaa tyttöystävästään Laurasta, joka löytää heti itselleen uuden kumppanin Pablon. Mustasukkainen Bruno päättää ystävystyä Pablon kanssa voidakseen erottaa parin toisistaan. Suunnitelmaan tulee muutos, kun miehet rakastuvatkin toisiinsa.

Plan B kertoo luontevan tarinan tavallisten ihmisten elämästä. Se ei pyri ryhmittelemään ketään, vaan esittää ihmiset sellaisina kuin nämä ovat. Elokuvan juoni etenee jarrutellen. Välillä pysähdytään muutamaksikin minuutiksi kuvaamaan maisemia tai henkilöhahmojen nukkumista hiljaisen kohinan soidessa taustalla.  Argentiinalaiselokuvasta huomaa, ettei se ole mikään Hollywood-tuotanto. Plan B lertoo melko tyypillisen tarinan kahden ihmisen välisestä rakkaudesta. Se ei ole maailmojamullistava elokuva, vaan ennemminkin kevyttä katseltavaa. Kaikesta huolimatta Plan B tarjoaa mukavaa vaihtelua ja taitavia, aitoja näyttelijäsuorituksia.

Spork:

Intersukupuolinen Spork osallistuu koulunsa tanssikilpailuihin näyttääkseen kiusaajilleen, ettei hän ole aivan avuton. Naapuriasuntovaunun tanssijatytön kavereineen, pikkulapselta näyttävän yläastelaispojan ja kuolleen äitinsä rohkaisua tarjoavan hautakiven avulla Spork kohoaa kilpailun voittoon. Vastoinkäymisten kautta tietenkin.

Vaikka Spork amerikkalainen teinikomedia onkin, se eroaa valtavirrasta ainakin henkilöhahmoiltaan. Lapsinäyttelijät hoitavat roolinsa ansiokkaasti, eikä elokuvasta varsinaisesti löydy moitittavaa. Juonensa puolesta Spork ei tarjoa juuri mitään uutta. Tunnelmaltaan se on kuitenkin valoisa ja sympaattinen. Intersukupuolisuus on vain yksi osa päähenkilön värikästä persoonaa, eikä tunnu ylikorostetulta. Pirteä, videopelimäinen musiikki sopii elokuvaan mainiosti.

Shank:

Shank kertoo nuorisojengiin kuuluvasta Calista, joka piilottelee omaa homoseksuaalisuuttaan sekä ystäviltään että itseltään. Jengin nuoret pahoinpitelevät vastaantulevia homomiehiä ja kuvaavat väkivaltaisuuksiaan kännykkäkameroilla. Huumeet ja rajut bileet ovat suuri osa heidän elämäänsä. Kun Cali
ihastuu ranskalaiseen Olivieriin, yhteen jengin uhreista, hän joutuu kahden täysin erilaisen maailman väliin. Jengiin Calia ei enää hyväksytä, mutta Olivierin yläluokkaiseen maailmaankaan hän ei tunne kuuluvansa.

Rankkuudestaan huolimatta Shank on näkemistäni Vinokino-elokuvista ehkä paras. Shank on kaikkea muuta kuin viihdyttävä elokuvakokemus. Siinä kuvattu väkivalta on niin realistista, että pitkitettyjen kohtausten toivoo vain loppuvan niin nopeasti kuin mahdollista. Vastapainona synkille teemoille toimii kuitenkin Calin ja Olivierin välinen romantiikka, joka on vähintään yhtä todentuntuista ja peittelemätöntä kuin väkivaltakin. Roolisuoritukset ovat suuri plussa myös Shankissa. Jengiläiset ovat sopivan ristiriitaisia... kamalia, mutta haavoittuneita. Cali, joka vaikuttaa alussa yhtä hirveältä kuin ystävänsä, muuttuu loppua kohden melkeinpä tavalliseksi nuoreksi, eikä se edes tunnu epäuskottavalta. Olivier on yksinkertaisesti suloinen. Vaikka Shank on raskasta katsottavaa, se ei valoisasta lopustaan johtuen jätä katsojalleen ahdistunutta oloa. No, se riippuu tietysti katsojasta...

Violet Tendencies:

40-vuotias Violet toimii äitihahmona homoystävilleen, muttei itse tunnu törmäävän unelmiensa mieheen. Violet päättää ystäviensä avulla löytää heteromiehen, joka on valmis sekä palvomaan vaimoaan, että keikkumaan yöt homobaareissa. Tehtävä tuntuu mahdottomalta, mutta ratkaisu löytyy lopulta aivan nenän edestä, kun baarin miesstrippari osoittautuukin heteroksi.

Violet Tendeciesiä voisi sanoa Shankin vastakohdaksi. Se on hyväntuulinen jenkkikomedia, jonka aikana ei tarvitse ajatella juuri mitään. Värikkäitä henkilöhahmoja elokuvasta löytyy, vaikka suurin osa niistä onkin erilaisia stereotypia-homoja. Elokuvan tapahtumat ovat melkoisen kliseisiä ja ennalta-arvattavia. Violet Tendencies on kuitenkin onnistunut komedia, jollaisia on hauska katsoa silloin tällöin. Mitään erityisen syvällistä se ei tarjoa, mutta ainakin sen aikana saa nauraa blondin homomiehen vauvakuumeelle ja Violetin bridgetjonesmaiselle toilailulle.

This is holiday! This is holiday!

Ainakin syysloma on alkanut vauhdikkaasti. Tiistaina koulun jälkeen suuntasimme Einon ja Tuulin kanssa Uffin alennusmyyntiin. Tuuli teki muutamia tarkasti harkittuja ostoksia, joiden jälkeen me poikettiin Arnoldsilla. Siellä Ama odotti meitä valmiiksi valtaamaassaan pöydässä. Mä olin radikaali ja söin vaalenpunaisen sydän-cremen muiden ahmiessa spinnyjä.

Ravitsevan donitsiaterian jälkeen mä päätin mennä Tuulin luokse. Ama seurasi esimerkkiä. Vierailu vähän venyi, kuten niillä usein on tapana tehdä, ja päiväkyläily muuttuikin yökyläilyksi. Vohveleita paistaessamme tajusimme, ettei oikeasti ole mitään väliä, missä järjestyksessä ainekset taikinaan viskoo. Vohveleista tulee herkullisia, vaikka jauhot sekoittaisi kananmunan, eikä kuivien aineiden joukkoon niin kuin pitäisi. Sanokoon keittokirja mitä ikinä haluaa... Iltaamme piristi vohvelien ohessa myös Ang Leen ohjaama hippielokuva Taking Woodstock, joka oli varsin sydäntälämmittävä.

Keskiviikkona valtasimme äidin kodin yhdessä Elinan ja Katrin kanssa. Kaupassa käymisen ja pitsan syömisen jälkeen alkoi kahden tunnin kirjoittamis- ja piirtämisputki, jonka aikana Katri sai aikaiseksi paljon tekstiä, mutta musta ei voi sanoa samaa. Illan ohjelmaan kuului kaksi elokuvaa. Ensin katsoimme elokuvan Milk, joka kertoo Harvey Milkistä, Kalifornian ensimmäisestä tärkeään virkaan valitusta julkihomosta. Elokuva oli täynnä värikkäitä henkilöhahmoja, mutta katsomista varjosti tieto siitä, mitä lopussa tulee tapahtumaan. Vähän myöhemmin katsoimme legendaarisen Painajainen ennen joulua, jonka pirteä musiikki soi päässä edelleen. This is Halloween. This is Halloween. Halloween! Halloween! Halloween! Tim Burton on nero.

Tänä aamuna olin ylpeä itsestäni, kun sain takan syttymään ihan omin voimin, enkä edes polttanut koko taloa. Elinan ja Katrin lähdettyä teatterille, mä siivosin vähän ja pyöräilin sitten takaisin isän luokse. Salla tuli meille neljän aikoihin ja me mentiin yhdessä katsomaan Vaahteramäen Eemeliä. Lavalla loistivat Elina, Katri, Tuulin isoveli Joonas ja joukko muita tuttuja. Näytelmä oli ihanan värikäs ja sen jälkeen mä sain paljon halauksia teatterin lämpiössä. Mitä muuta tarvitaan tekemään lomasta mahtava? Sen me näemme tulevaisuudessa... Onhan lomaa vielä monta päivää jäljellä.

The Mamas & The Papas - Dream a Little Dream of Me


Ps. Äiti lähetti mulle Spotify-kutsun, mikä tarkoittaa, että mulla on nyt Spotify ilman 20:n tunnin aikarajoitusta!  Se on hienoa, vaikkei estäkään Jonathan from Spotifyn ajoittaista häiriköintiä.

Talventuloa ei voi estää

Torstaina oli taas kirjallinen salonki Pienessä Kirjapuodissa. Ilma oli vielä huonompi kuin viimeksi. Sade on oikeastaan ihanaa, mutta hyytävän kylmä tuuli ei niinkään. Viimepäivinä on saatu nauttia myöskin ihanista rakeista. Kohta maa on lumesta valkoinen, vaikka vielä äsken oli kesä... Tällä kertaa Kirjapuodin vieraina olivat Anna Kortelainen, Miina Supinen ja Pia Posti. Keskustelun teemoina olivat huumori ja hurmio. Äiti antoi mulle lahjaksi Miina Supisen uuden kirjan Apatosauruksen maa. Anna Kortelaisen tuotanto löytyy kotoa äidin ylitäydestä kirjahyllystä. Pääsen siis tutustumaan sympaattiselta vaikuttaviin kirjailijoihin vielä heidän kirjoitustensakin kautta, kun vaan aikaa löytyy. Tällä hetkellä tarkastelun alla on Populäärimusiikkia Vittulajänkältä.

Vielä kaksi koulupäivää ennen syyslomaa. Sitä ennen tervetullut viikonloppu...

Tällaiseen pieneen vieraaseen mä törmäsin, kun saavuin rakkaalla
 pyörälläni isän luokse. Pyöräilyn voisi kohta taas vaihtaa bussiin...
Alkaa jo tulla vähän kylmä.

Arctic Monkeys - My Propeller