Uusi vuosi saapuu punaista mattoa kulkemalla

Sekä eilen että edellispäivänä kävin pitkästä aikaa oikein kunnolla shoppailemassa. Syynä tähän olivat tietysti tänä iltana koittavat uuden vuoden bileet, joiden teemana toimivat värit ja fiini pukeutuminen. Odotan innolla! Tässä postauksessa leikin muotibloggaria ainakin sen verran, että esittelen teille vuodenvaihteen asukokonaisuuteni kaikessa komeudessaan.

Tummanpunainen mekko, jonka alle aion kylmän
loitolla pitämiseksi vielä lisätä mustan pitkähihaisen.
Näyttää siltä, että uutena vuotena esittäydyn
vahvasti punamustissa.

Kengät joiden takia jalkaraukkani todennäköisesti aloittavat
uuden vuoden enemmän tai vähemmän muusina. Ei se mitään.
Rakastan niitä siitä huolimatta.

Pakollista tilpehööriä

Heräteostokset ovat olennainen osa shoppailua, eikö vain?
Fnacista mukaani tarttui seitsemän euron hintaan Miles Kanen
debyytti Colour of the Trap, jonka kantta kirjahyllyni
näemmä käyttää peilinä.

Seuraavan kerran kuulettekin musta oletettavasti vasta ensi vuoden puolella. Mitä mainiointa uutta vuotta siis vaan kaikille! Näin postauksen lopuksi unohdan turhan hienostelun hetkeksi ja ilahdutan teitä kuvalla  ihanaisista villasukistani, jotka joku ystävällismielinen henkilö mulle Suomesta saakka jouluksi lähetti:

Tittididii!

Ollanpas sitä taas suloisia... Puolet Colour of the Trapin kappaleista muuten on sanoitettu yhteistyössä Alex Turnerin kanssa!

Jokaisella tarinalla on opetuksensa

Älkää koskaan saako päähänne mennä luistelemaan Pariisin kaupungintalon edessä olevalle luistelukentälle. Ainakin sen mä opin edellispäivänä jonotettuani Alexin ja Ellien kanssa kaksi ja puoli tuntia jäälle pääsyä vain väistelläkseni hulluja luistelijoita - joiden ainoana elämäntehtävänä tuntui olevan sujahdella kahden millimetrin päästä muista ilmiselvästi tyrmäystä tavoitellen - liian suurissa vuokraluistimissa. Loppujen lopuksi jaksoimmekin keikaroida jäällä vain puolisen tuntia, minkä jälkeen suuntasimme Ellien kotiin yökyläilemään, ja fantasian nälkäni sai pitkästä aikaa ruokintaa Game of Thronesin -nimisen televisiosarjan muodossa. Kaiken kaikkiaan päivä oli siis varsin viihdyttävä. Joululoma on lievästi sanottuna kääntänyt unirytmini päälaelleen, eivätkä lauantaina odottavat uuden vuoden bileet luultavasti ole omiaan auttamaan asiaa. No, mitä pienistä. Ehtii sitä nukkua myöhemminkin.

Joyeuses fêtes

Comédie-Françaisen suuren historian lisäksi sain joululahjaksi lahjakortin
Pariisin oopperaan ja ranskalaisleffan Le Premier jour du reste de ta vie.

Toinen perättäinen jouluni Ranskassa oli hieno kokemus, mutta täytyy myöntää, että ehkä odotin siltä vähän enemmän. Ranskalainen joulu ei loppujen lopuksi eroa äärettömästi suomalaisesta versiostaan. Samanlainen perhejuhla se täällä on kuin kotonakin sillä pienellä erotuksella, että täällä kaikki ruokailusta lahjojen jakoon tapahtuu monta tuntia myöhäisemmällä aikataululla kuin Suomessa. Jouluaaton vietin host-perheineni Isabellen veljen uudessa kodissa, joka vuosien urakoinnin jälkeen alkaa vihdoin olla jokseenkin valmis. Koskaan aikaisemmin en ole istunut joulupöydässä kymmenestä illalla kahteen aamuyöllä tai syönyt ostereita (ei mitään suurinta herkkua) alkupalaksi. Joulupäivänä pääsin tapaamaan vähintäänkin mielenkiintoista porukkaa, mutta ei siitä sen enempää... Elämäni ensimmäinen joulu kaukana Suomen perheestäni sujui kaiken kaikkiaan yllättävän helposti, mutta ihan jo saunankin takia olen iloinen, että seuraavan kerran juhlin sitä kotona Suomessa.

Joyeux Noël et bonne année 2012 à tous!

Joskus lahjapaperistakin voi olla hyötyä

300 askelmaa myöhemmin

Kiipesin eilen 300:n porrasaskelman matkan aina Sacré-Coeurin huipulle saakka. Maisemat olivat huikeat, mutta eniten hilpeyttä mussa saivat aikaan kirkon kellarin pelottavat patsaat.

Tällaisiakin päiviä kai tarvitaan joskus

Postilaatikkoon tömähti tänään peräti kaksi mulle suunnattua kirjettä: Alex Turner tonttulakissa ja poronsarvissa (eli joulukortti Hetiltä) sekä ensimmäisen trimesterin todistukseni. Mun pitäisi kenties olla huolissani joidenkin luokkalaisteni puolesta, sillä arvosanani eivät edes ole luokan huonoimpia. Mulle ne kuitenkin riittävät varsin mainiosti. Niin uskomatonta kuin se onkin, on itse asiassa yllättävän virkistävää menestyä koulussa vaihteeksi paljon huonommin kuin tavallisesti. Vuosi täällä kun ei millään tavoin vaikuta opintoihini Suomessa. Keskiarvoni on 9/20 ja paras numeroni 16/20 teatterista. Mitäköhän olen tehnyt saadakseni 5,5/20 matikasta? En luultavasti mitään... No, eiköhän tämä jo riitä koulusta. Nyt on hei sentään loma!

Eilisiltana katsoin Napapiirin sankarit kera Cécilen ja Alexandran. Olen nähnyt elokuvan nyt neljä kertaa erilaisilla kokoonpanoilla, mutta se ei vieläkään ole kadottanut loistoaan. Siskojeni reaktio leffaan oli hyvin toisenlainen, kuin edellisen ulkomaalaisen, jolle menin sen näyttämään. Cécile ja Alex tykkäilivät siitä kovasti, vaikka pitivätkin sitä hyvin omituisena. Isabellen ruisleipä onnistui oikein hyvin, muttei se aivan suomalaiselta versioltaan maistunut. Leivästä tuli ranskalaisen ruisjauhon ja leipäjuuren vaikutuksesta paljon suomalaista pehmeämpää ja vaaleampaa, mutta hyvää se oli joka tapauksessa. Tämän päivän olen kuluttanut tekemättä oikeastaan mitään sen mielenkiintoisempaa kuin katsonut telkkarista piirrettyjä ja enemmän tai vähemmän typeriä ranskalaisia tietovisailuja. Ehkä seuraavat päivät tuovat mukanaan jotain vähän jännittävämpää.

Joulukuun ensimmäisenä päivänä Disneylandissa

uskaltauduin la Tour de la Terreuriin: huvipuistolaitteeseen,
joka nousee ja laskeutuu kerta toisensa jälkeen sellaista vauhtia, 
että vatsanpohjassa kutittaa. En olisi itsestäni uskonut...

Noël, c'est parti

Istun vuoteellani ja kuuntelen sateen ropinaa kattoikkunan lasia vasten. Oho, se taisikin jo loppua... Eilen taivaalta sinkoili jotain veden, rakeiden ja lumen sekamelskaa muistuttavaa. Pari yötä sitten Joachim-niminen myrskynpoikanen vaikeutti itse kunkin nukkumista mekastuksellaan. Joululoma on vihdoin täällä, eikä yhtään liian aikaisin! Viimeistään kun alat monen tunnin läksyjen parissa ahertamisen jälkeen nähdä hämäriä unia, joissa pidät historian opettajallesi esitelmää Suomen poliittisesta järjestelmästä, tiedät että loma on enemmän kuin paikallaan... Lahjat olen ovelasti piilottanut valtavaan punaiseen matkalaukkuuni, jossa ne odottavat kauniisti paketoituina ensi lauantaina odottavaa aattoa. Samaisessa laukussa piileskelevät myös Suomeen tarkoittamani paketit, mutta niitä saatte odotella vielä jonkin aikaa. Kuten tavallista, olen harvinaisen myöhään liikkeellä, mitä jouluvalmisteluihin tulee. Eilen posti kuljetti mulle paketin kotoa ja pääsin syömään ruisleipää piiitkästä aikaa. Monen päivän matkustuksen jäljiltä leipä oli melkoisen jähmeää ja kovia kokenutta, mutta sehän ei menoa haitannut. Ehei, myöhemmin tänään (kunhan ensin olen vähän nukkunut) koitamme Isabellen kanssa onneamme ja yritämme saada aikaiseksi tuoretta, kotitekoista ruisleipää. Olen pettynyt, sillä loppujen lopuksi ruisleipä ei Ranskassa ole ollenkaan niin harvinainen ilmiö, kuin olen aina kuvitellut. Täältä löytyy jopa leipäjuurta, jos jaksaa etsiä bio-kaupasta saakka... Myös suomalaista karkkia multa löytyy runsain mitoin, mistä ovat pitäneet huolen sekä äiti että isän poppoo. Purkkaa mulle on tuputettu peräti siinä määrin, etten takuulla saa sitä kaikkea syötyä ennen kuin kuuden ja puolen kuukauden päästä palailen Suomeen. Parempi vain. Eipähän ainakaan lopu kesken. Puoliksi vitsillä ilmoille päästämäni hullun idean takia mulla on syytä odottaa Arctic Monkeysin (ja Miles Kanen) alle kahden kuukauden päässä odottavaa konserttia jos mahdollista vieläkin enemmän kuin aikaisemmin... Loppuun vielä Monkeysien 505, joka on epäilemättä yksi ihanimmista biiseistä ikinä. Ottakaa se vaikka kehtolauluna. Hyvää yötä!

Rakkautta ja sattumia à la Comédie-Française

Tasan viikko sitten kävin ranskan ryhmäni kanssa katsomassa Marivauxn näytelmän Le Jeu de l'amour et du hasard ja näin ensimmäistä kertaa elämässäni Comédie-Françaisen päänäyttämön Salle Richelieun. Comédie-Française perustettiin vuonna 1680 kuningas Ludvig XIV:n toimesta. Sen kuuluisinpana dramaturgina pidetään Molièrea, joka tosin kuoli muutamaa vuotta ennen teatterin virallisia avajaisia. Comédie-Française koostuu kolmesta erillisestä teatterirakennuksesta: Salle Richelieusta, Théâtre du Vieux-Colombierista ja Studio-Théâtresta. Kaltaisessani teatterifriikissä jo pelkkä Salle Richelieun ulkoasu kristallikruunuineen, kattomaalauksineen ja punaisin matoin verhoiltuine portaikkoineen riittää herättämään suuria tunteita. Olisin siis ollut tyytyväinen, vaikkei itse näytelmä olisikaan erityisemmin ollut mieleeni. Siinäkään suhteessa en kuitenkaan joutunut pettymään.

M. Orgon ja Mario juonittelemassa

Le Jeu de l'amour et du hasard kertoo Silvia-nimisestä aatelistytöstä, joka ei halua mennä naimisiin isänsä (M. Orgon) valitseman miehen Dorantin kanssa ainakaan tutustumatta tähän ensin kunnolla. Niinpä Silvia päättää vaihtaa rooleja kamarineitonsa Lisetten kanssa päästäkseen perille Dorantin todellisesta luonteesta. Kaikki ei kuitenkaan suju aivan suunnitelmien mukaan, sillä Dorant on kuin ihmeen kaupalla päätynyt samaan ratkaisuun palvelijansa Arlequinin kanssa. Yleisön lisäksi ainoastaan M. Orgon ja Silvian veli Mario tietävät, kuka näyttämöllä on kukin.

Le Jeu de l'amour et du hasardin lukeminen ja analysoiminen on kuulunut ranskan tuntieni ohjelmistoon melkeinpä siitä lähtien, kun lukuvuosi syyskuussa pyörähti käyntiin. Kun luin näytelmän kahta ensimmäistä näytöstä ensimmäistä kertaa, olin tarinasta ihan kiitettävän pihalla. Pikkuhiljaa se on kuitenkin tullut mulle enemmän tai vähemmän tutuksi, joten näytelmän seuraaminen teatterilavalla ei tuottanut mulle liian suuria vaikeuksia. Repliikkien tasolla en tietenkään ymmärtänyt siitä läheskään kaikkea, mutta näyttelijöiden roolityön ansiosta en pudonnut pahasti kärryiltä kovinkaan montaa kertaa. Comédie-Françaisen versiota Le Jeu de l'amour et du hasardista voisi kutsua moderniksi ja omaperäiseksi, mistä kertoo esimerkiksi Silvian veljen Marion liihoittelu ympäri lavaa pitkässä keltaisessa mekossa höyrykonetta edessään työntäen. Näytelmän lavastuksesta en sen suuremmin piitannut, mutta muilta osin Le Jeu de l'amour et du hasard oli varsin virkistävä ja erilainen teatterielämys, joka viimeistään herätti kaiken kiinnostukseni Comédie-Françaisea kohtaan.

Kaiken kaikkiaan Marion näyttelijä Pierre Niney aiheutti mussa siinä määrin ihastusta, että heti teatterista kotiuduttuani löysin itseni googlaamasta tämän nimeä. Netin ihmeellisessä maailmassa viettämieni hetkien ansiosta sain selville esimerkiksi sen, että 22-vuotias Niney on Comédie-Françaisen nuorin näyttelijä. Tämä on ehdolla parhaan tuoreen miesnäyttelijän Cécar-palkinnon (ranskalainen Oscar-variaatio) saajaksi roolistaan elokuvassa J'aime regarder les filles. Pari päivää sitten totesin vaihtoperheelleni tämän olevan aika suloinen ihan ilman mekkoakin, mutta sain vastaukseksi sen verran huvittunutta myhäilyä, että koin tarpeelliseksi lisätä: "Toisenlaisissa vaatteissa siis..."

Vielä tähän eivät seikkailuni Comédie-Françaisessa päättyneet. Viime torstaina mulla ei nimittäin ollut normaaleja oppitunteja ollenkaan. Sen sijaan suuntasin samaisen ranskan ryhmäni kanssa tutustumaan Comédie-Françaisen tarpeistopajaan ja tapaamaan Arlequinin näyttelijää Le Jeu de l'amour et du hasardista. Pääsin myös tutustumaan lähemmin Marion höyrykoneeseen, joka osoittautui varsin veikeäksi tapaukseksi. Olen kovin tyytyväinen kaikkeen tähän ranskalaisen teatterimaailman koluamiseen. Ah, vitsi mulla on ollut ikävä teatteria.