Muutaman päivän viime viikosta vietin Jurmon saarella, jossa pääsin nauttimaan suomalaisesta luonnosta (ja saunasta) vielä kertaalleen ennen suuntaamistani aivan toisenlaisiin maisemiin. Olen aina pitänyt itseäni enemmän järvi- kuin meri-ihmisenä. Viimeaikoina tämä käsitys on kuitenkin alkanut rakoilla. Meri on suuri, valpas ja halutessaan pelottava. Sitä ei voi hallita, eikä omistaa, mutta se voi silti olla ystävä. Olen aina tuntenut kunnioitusta merta kohtaan, mutta vasta kuluneen kesän aikana olen oppinut rakastamaan sitä. Ottaisin alpakan lemmikiksi, jos vain voisin.
Kiitos Subin ehdin kuin ehdinkin nähdä Merlinin kakkoskauden loppuun asti ennen Ranskaan lähtöä. Lauantain ja sunnuntain välisen yön hilluin Einon luona vinhoissa friikkitupareissa, joiden ohjelmaan kuului Merlinin (ja kiljumisen) lisäksi esimerkiksi aina yhtä mainio nostalgiapätkä Green Street Hooligans.
Viimeisen virallisen kesälomaviikon vietin äidin ja Kuuran kanssa vanhassa huvilassa Va(i)najanraitin varrella. Vanhalla huvilalla en tarkoita yläpuolella näkemäänne aikaa sitten unohdettua autiotaloa, jonka pihalle navigaattori itsepäisesti halusi meidät johdattaa (ja mehän tottelimme), vaan saman kadun toisessa päässä sijaitsevaa taiteilijaresidenssiä. Viikkomme siellä piti sisällään sukulaisten hyvästelyä, vanhoille valokuville (ja Kuuralle) nauramista, yhden epäonnistuneen ja kaksi onnistunutta saunanlämmitysoperaatiota, hyvin matalassa järvessä uiskentelua sekä paljon kauhuelokuvia, mutta vain vähän kauhua.
Ai niin, ja kaksi pikavisiittiä Lahteen.
Kyllä, näin Lahden mäkihyppytornit vaikkakin vain vilaukselta.
Loppujen lopuksi kävi ilmi, että Vainajanraitti onkin todellisuudessa nelostien kaista Lahteen päin.
Alkaa olla aika sanoa hyvästi jokunen kuukausi sitten aloittamalleni musiikkiaakkoset-haasteelle. Aakkosten viimeinen pätkä pitää sisällään kirjaimet U:sta Z:taan.
U - Up the Bracket (The Libertines)
Up the Bracket taisi olla peräti ensimmäinen musiikkivideo, jonka The Libertinesilta näin. Ainakin itselleni videosta välittyy iloinen, huoleton tunnelma, joka antaa ymmärtää, että bändin jäsenillä on ollut hyvin hauskaa sitä tehtäessä. Kappaleen aloittavaa karjaisua olen aina vierastanut, mutta muilta osin biisi on makuuni juuri sopivan energinen ja hyväntuulinen.
V - ¡Viva La Gloria! (Green Day)
¡Viva La Gloria! on ehdoton suosikkibiisini Green Daylta. Kappale alkaa rauhallisesti kauniin melodian säestyksellä, mutta räjähtää käsiin ennen kuin alkaa käydä tylsäksi. Kolme ja puoli minuuttia täydellisyyttä.
W - White Winter Hymnal (Fleet Foxes)
Ostin loppukeväästä matkalukemiseksi kesälomaa varten Q-nimisen musiikkilehden siitä yksinkertaisesta syystä, että siinä oli iso juttu Arctic Monkeysista. Jutun luettuani ajattelin, ettei lehdestä enää ole oikeastaan mitään hyötyä. Olin kuitenkin harvinaisen väärässä. Parin kuukauden päästä törmäsin Fleet Foxesiin Ruisrockissa ja koin rakkautta ensikuulemalta. Parin viikon kuluttua annoin lehden Sallan selailtavaksi, ja tämä bongasi siitä NINE OUT OF 10 CATS PREFER WHISKERS -otsikoidun jutun, joka kertoi tuoreesta bändi-löydöksestäni. Otsikko on melko osuva, sillä bändin kuudesta jäsenestä ainoastaan kitaristi Skyler Skjelsetillä ei ole viiksiä eikä partaa. Oli miten oli, ei mikään turha lehti. White Winter Hymnal on kahdeksas biisi, jonka Fleet Foxes soitti Ruisrockin keikallaan. Itse en sitä muista, mutta kaivoin netistä setlistin. Aika kätevää.
X - X&Y (Coldplay)
Coldplayn musiikissa ei sinänsä ole mitään vikaa. Se on kaunista, siinä on kiva tunnelma, eikä se ärsytä ketään. Särmä siitä kuitenkin puuttuu kokonaan. Se on liian hiottua, liian täydellistä, ollakseen enää oikeasti mielenkiintoista. Juuri siksi se varmaan onkin niin kovin suosittua. En voi kieltää, ettenkö ihan pitäisi Coldplaysta. Sen kuunteleminen ei aiheuta mussa suuria tunteita tai intohimoja, mutta taustamusiikkina se toimii mainiosti.
Y - You (Radiohead)
Törmäsin Radioheadiin reilu vuosi sitten, kun löysin bändin esikoisalbumin Pablo Honeyn äidin sekalaisten levylaatikoiden synkistä syövereistä. Radiohead on yksi niistä bändeistä, joista pidän kovasti, mutta joiden kuunteleminen on viimeaikoina jäänyt kovin vähäiseksi. Purjehduksella ollessani rustasimme Tuulin kanssa "musiikkipuut", joihin kokosimme omia suosikkiyhtyeitämme ja -artistejamme. Radiohead pääsi osaksi puuni Melancholy Hill -lokeroa surumielisen tunnelmansa johdosta.
Z - Ziggy Stardust (David Bowie)
David Bowie löi itsensä läpi vuonna 1972 albumillaan Ziggy Stardust and the Spiders from Mars. Tuolloin järjestetyillä keikoillaan Bowie esiintyi Ziggy Stardust -nimisenä kuvitteellisena hahmona, joka taustatarinan mukaan oli ulkoavaruudesta laskeutunut glam rock -tähti. Glam rockista kertova elokuva Velvet Goldmine pohjautuu löyhästi Bowieen ja tämän rooliin Ziggy Stardustina.
Aman lento Tukholman kautta Edinburghiin lähtee Helsingistä kahdeksalta huomisaamuna, eikä omaankaan lähtööni ole aikaa kuin kaksi viikkoa ja kaksi päivää. Niinpä friikkiporukkamme koko komeudessaan kokoontui eilen Einon uuteen asuntoon juhlimaan läksiäisiä, jotka friikit olivat meille kahdelle tavallisen tapaamisen varjolla salakavalasti järjestäneet. Annetaan kuvien kertoa tarina loppuun...
Yllä näette kerrassaan ihastuttavan kupin, jollaiset mä ja Ama saatiin
läksiäislahjaksi. Kupin kuvista ensimmäinen on peräisin Hetin Harry Potter
-teemaisilta yllätyssynttäreiltä, toinen Tarina vailla loppua -teatteriproggiksen
(jossa mä, Elina ja Katri onnellisesti esiinnyttiin) ensi-illasta parin vuoden takaa
(Amalla kyseisen kuvan tilalla on kuva Lahdesta ja Salpausselän kisoista)
ja kolmas viime talvisista halloween juhlista. Ikiomaa friikki-kuppiani aijon
Ranskan mantereella hilluessani käyttää suurella ylpeydellä ja hartaudella.
Elina, Katri, Iippa ja Tuuli olivat lyöneet viisaat päänsä
yhteen läksiäisohjelman tiimoilta ja kirjoittaneet mulle
ja Amalle hienot tarinat, ettemme varmasti unohtaisi
niitä lukuisia inside vitsejä, jotka ovat meitä vuosien varrella
ilahduttaneet. Oma tarinani kantaa nimeä Elijah Ihmemassa (ei,
nimessä EI ole kirjoitusvirhettä) ja se jaksaa naurattaa yhä
uudestaan ja uudestaan. Tarina kertoo Elijah Woodin
seikkailuista Ihmemaassa ja tämän (lopulta onnistuneesta)
yrityksestä pelastaa maailma radikaaleilta tipuilta
Pyhän jäkälän avulla. Vaarallisella matkallaan Elijah kohtaa
muun muassa Willy Wonkan, Christian Balen, joukon
Velmuja Pellejä sekä vampyyri Lestatin ja tämän vakavan
stylistin Sweeney Toddin.
Arthur ja Merlin ovat kovin suloisia. Miten kummassa pärjään Ranskassa
ilman heitä? Vielä kaksi jaksoa ennen lähtöä. Niistä on nautittava
täysin sydämin!
Elinan, Katrin ja Iipan juhliin tuomat monikansalliset mokkapalat
mahdollistivat sen, että mä ja Ama päästiin vihdoin ja viimein
syömään toisemme, kuten alla olevista kuvista kenties näkyy, jos
tarpeeksi tarkkaan katsoo.
Kaiken kaikkiaan aivan mielettömät juhlat jälleen kerran. Kiitos, kiitos, kiitos niistä armaat friikkini. Olette mulle sanoinkuvaamattoman rakkaita. HEI HEI AMA! Vietä ihana vuosi Skotlannissa (joka myös Belle & Sebastianin kotimaana tunnetaan), äläkä tukehdu Ilpoon.
Mikäli kaikki olisi aikoinaan sujunut suunnitelmien mukaan, Salla viettäisi tänään sadattaviidettäkymmenettäensimmäistä päiväänsä Japanissa ja palaisi Suomeen noin viiden kuukauden kuluttua. Kolme päivää ennen Sallan suunniteltua lähtöpäivää kuitenkin tapahtui jotain niin mullistavaa, että ystäväni joutui ehkä elämänsä tähän mennessä suurimman päätöksen eteen. Muutaman viikon ajan hän keinui kahden vaihtoehdon välillä tietämättä ollenkaan, mitä tehdä. Valitako kahdeksan ja puoli kuukautta maassa, jonka energia kuluu sekasorrosta toipumiseen ja katastrofin jälkien korjaamiseen vai kokonainen vaihtovuosi jossain muualla kuin siinä kulttuurissa, johon on hakuprosessista lähtien päänsä sisällä totutellut.
Sallan päätös johti lopulta siihen, että tämä palasi lukuvuoden viimeisiksi kuukausiksi Suomen kouluunsa jo kertaalleen hyvästelemiensä ihmisten pariin ja aloitti uuden, kenties jopa ensimmäistä vaikeamman, sopeutumisprosessin, jonka eri vaiheissa olen parhaani mukaan yrittänyt olla tukena. Viime aikoina olemme tavanneet muutaman kerran ja pitäneet hauskaa yhdessä ennen kuin meistä kumpikin suuntaa omille tahoilleen. Siinä samassa olemme puineet kummankin tuoreita isäntäperhetietoja ja kironneet muutamaan otteeseen Sallan uuden kohdemaan Youtube-kieltoa.
Viisi kuukautta puolitäytenä Sallan makuuhuoneen lattialla lojunut matkalaukku on nyt pakattu uudestaan, sillä matkan varrella (matkahan vaihtovuoteen valmistautuminenkin loppujen lopuksi on) sattuneista muutoksista huolimatta, Salla on meistä lähtijöistä ensimmäinen. Kolmen tunnin kuluttua Sallan kone nousee ilmaan Helsinki-Vantaan lentoasemalta ja suuntaa Tokion sijasta kohti Pekingiä. Vuosi Kiinassa tulee varmasti olemaan Sallalle mielenkiintoinen ja elämysrikas kokemus. Siitä huolimatta täytyy sanoa, että mua jännittää hirmuisesti Sallan - ehkä jo vähän myös itseni ja Aman - puolesta.
Viime viikon keskiviikkona (olen ajoissa kuten aina) kokoonnuimme friikkiporukalla Tuulin olohuoneeseen katsomaan laadukkaita suomalaiselokuvia. Iltaamme piristivät Helmiä ja sikoja, Pahat pojat, Saippuaprinssi sekä aina yhtä ihastuttava Napapiirin sankarit. Elokuvista viimeisimmän loputtua alkoi yö jo pikkuhiljaa vaihtua aamuksi. Viimeinen asia, jonka kuulin ennen lattialle (tai pikemminkin matolle) nukahtamistani oli friikkien mielenkiintoinen keskustelu uskonnon ja maalareiden yhteydestä toisiinsa.
Suomalainen elokuva toimi kantavana teemana myös keskiviikkoa seuranneelle torstaille. Suoraan Tuulin luota mä pyöräilin rautatieasemalle, josta hyppäsin seuraavaan Helsinkiin menevään junaan. Helsingissä mua ja äitiä odotti Roskisprinssi-elokuvan virallinen ensi-ilta, johon äidin ystävä Juuli oli meidät muutama päivä aikaisemmin kutsunut. En ollut koskaan aikaisemmin ottanut osaa vastaavankaltaiseen tilaisuuteen, joten odotin innolla, mitä tuleman pitää.
Ensi-ilta lähti käyntiin Roskisprinssi-elokuvan teatterinäytöksellä ja sitä edeltäneillä kiitospuheilla. Odotukseni leffaa kohtaan eivät näkemäni trailerin perusteella olleet kovin korkealla. Yllätyin kuitenkin positiivisesti. Tuija Lehtisen kirjaan pohjautuva tarina elokuvan taustalla on hyvin perinteinen. Hienostoperheessä kasvanut kaupunkilaispoika Jed, joka on aina saanut kaiken valmiiksi pureskeltuna eteensä, karkaa maaseudulle itseään etsimään. Lopulta Jed löytää uuden elämän itäsuomalaisesta pikkukylästä, jossa hän pääsee roskakuskin apupojaksi ja tutustuu suorasanaiseen pastorin tyttäreen Luluun. Elokuvan parhainta antia ovat sen hauskat - paikoitellen jopa absurdit - henkilöhahmot (Iso-Antti ja Pikku-Antti ovat suosikkini kaikessa liikuttavuudessaan, eikä Jedin ihanaa Jesse James -koiraa sovi jättää vaille huomiota), oivaltavat dialogit ja onnistuneet näyttelijävalinnat. Omaperäisemmän leffasta olisi saanut liioittelemalla vielä vähän lisää. Elokuvassa vallitseva tunnelma on raikas ja positiivinen. Sen parissa saa nauraa. Roskisprinssi on hyväntuulen leffa, joka ei mullista maailmaa, mutta jollaisia kaikesta huolimatta tarvitaan. Suosittelen.
Elokuvan päätyttyä aplodeihin osa vieraista suuntasi Helsingin Kinopalatsin syövereistä satamaan juhlistamaan ensi-iltaa vielä tilaisuutta varten varattulle ravintolalaivalle, jonka kannella mäkin äidin kanssa pikaisesti käväisin. Näyttelijöiden ja muun työryhmän keskellä käyskentely oli sinänsä aika jännittävää. Harmi, ettei Timo Lavikainen, jolla oli leffassa (hyvin) pieni rooli, ollut paikalla. Se olisi ollut enemmän kuin siistiä.
