On meillä stereot, televisio, mikroaaltouuni ja videonauhuri

Viime viikon keskiviikkona (olen ajoissa kuten aina) kokoonnuimme friikkiporukalla Tuulin olohuoneeseen katsomaan laadukkaita suomalaiselokuvia. Iltaamme piristivät Helmiä ja sikoja, Pahat pojat, Saippuaprinssi sekä aina yhtä ihastuttava Napapiirin sankarit. Elokuvista viimeisimmän loputtua alkoi yö jo pikkuhiljaa vaihtua aamuksi. Viimeinen asia, jonka kuulin ennen lattialle (tai pikemminkin matolle) nukahtamistani oli friikkien mielenkiintoinen keskustelu uskonnon ja maalareiden yhteydestä toisiinsa.

Suomalainen elokuva toimi kantavana teemana myös keskiviikkoa seuranneelle torstaille. Suoraan Tuulin luota mä pyöräilin rautatieasemalle, josta hyppäsin seuraavaan Helsinkiin menevään junaan. Helsingissä mua ja äitiä odotti Roskisprinssi-elokuvan virallinen ensi-ilta, johon äidin ystävä Juuli oli meidät muutama päivä aikaisemmin kutsunut. En ollut koskaan aikaisemmin ottanut osaa vastaavankaltaiseen tilaisuuteen, joten odotin innolla, mitä tuleman pitää.

Ensi-ilta lähti käyntiin Roskisprinssi-elokuvan teatterinäytöksellä ja sitä edeltäneillä kiitospuheilla. Odotukseni leffaa kohtaan eivät näkemäni trailerin perusteella olleet kovin korkealla. Yllätyin kuitenkin positiivisesti. Tuija Lehtisen kirjaan pohjautuva tarina elokuvan taustalla on hyvin perinteinen. Hienostoperheessä kasvanut kaupunkilaispoika Jed, joka on aina saanut kaiken valmiiksi pureskeltuna eteensä, karkaa maaseudulle itseään etsimään. Lopulta Jed löytää uuden elämän itäsuomalaisesta pikkukylästä, jossa hän pääsee roskakuskin apupojaksi ja tutustuu suorasanaiseen pastorin tyttäreen Luluun. Elokuvan parhainta antia ovat sen hauskat - paikoitellen jopa absurdit - henkilöhahmot (Iso-Antti ja Pikku-Antti ovat suosikkini kaikessa liikuttavuudessaan, eikä Jedin ihanaa Jesse James -koiraa sovi jättää vaille huomiota), oivaltavat dialogit ja onnistuneet näyttelijävalinnat. Omaperäisemmän leffasta olisi saanut liioittelemalla vielä vähän lisää. Elokuvassa vallitseva tunnelma on raikas ja positiivinen. Sen parissa saa nauraa. Roskisprinssi on hyväntuulen leffa, joka ei mullista maailmaa, mutta jollaisia kaikesta huolimatta tarvitaan. Suosittelen.

Elokuvan päätyttyä aplodeihin osa vieraista suuntasi Helsingin Kinopalatsin syövereistä satamaan juhlistamaan ensi-iltaa vielä tilaisuutta varten varattulle ravintolalaivalle, jonka kannella mäkin äidin kanssa pikaisesti käväisin. Näyttelijöiden ja muun työryhmän keskellä käyskentely oli sinänsä aika jännittävää. Harmi, ettei Timo Lavikainen, jolla oli leffassa (hyvin) pieni rooli, ollut paikalla. Se olisi ollut enemmän kuin siistiä.