Sekä eilen että edellispäivänä kävin pitkästä aikaa oikein kunnolla shoppailemassa. Syynä tähän olivat tietysti tänä iltana koittavat uuden vuoden bileet, joiden teemana toimivat värit ja fiini pukeutuminen. Odotan innolla! Tässä postauksessa leikin muotibloggaria ainakin sen verran, että esittelen teille vuodenvaihteen asukokonaisuuteni kaikessa komeudessaan.
Tummanpunainen mekko, jonka alle aion kylmän
loitolla pitämiseksi vielä lisätä mustan pitkähihaisen.
Näyttää siltä, että uutena vuotena esittäydyn
vahvasti punamustissa.
Kengät joiden takia jalkaraukkani todennäköisesti aloittavat
uuden vuoden enemmän tai vähemmän muusina. Ei se mitään.
Rakastan niitä siitä huolimatta.
Pakollista tilpehööriä
Heräteostokset ovat olennainen osa shoppailua, eikö vain?
Fnacista mukaani tarttui seitsemän euron hintaan Miles Kanen
debyytti Colour of the Trap, jonka kantta kirjahyllyni
näemmä käyttää peilinä.
Seuraavan kerran kuulettekin musta oletettavasti vasta ensi vuoden puolella. Mitä mainiointa uutta vuotta siis vaan kaikille! Näin postauksen lopuksi unohdan turhan hienostelun hetkeksi ja ilahdutan teitä kuvalla ihanaisista villasukistani, jotka joku ystävällismielinen henkilö mulle Suomesta saakka jouluksi lähetti:
Tittididii!
Ollanpas sitä taas suloisia... Puolet Colour of the Trapin kappaleista muuten on sanoitettu yhteistyössä Alex Turnerin kanssa!
Älkää koskaan saako päähänne mennä luistelemaan Pariisin kaupungintalon edessä olevalle luistelukentälle. Ainakin sen mä opin edellispäivänä jonotettuani Alexin ja Ellien kanssa kaksi ja puoli tuntia jäälle pääsyä vain väistelläkseni hulluja luistelijoita - joiden ainoana elämäntehtävänä tuntui olevan sujahdella kahden millimetrin päästä muista ilmiselvästi tyrmäystä tavoitellen - liian suurissa vuokraluistimissa. Loppujen lopuksi jaksoimmekin keikaroida jäällä vain puolisen tuntia, minkä jälkeen suuntasimme Ellien kotiin yökyläilemään, ja fantasian nälkäni sai pitkästä aikaa ruokintaa Game of Thronesin -nimisen televisiosarjan muodossa. Kaiken kaikkiaan päivä oli siis varsin viihdyttävä. Joululoma on lievästi sanottuna kääntänyt unirytmini päälaelleen, eivätkä lauantaina odottavat uuden vuoden bileet luultavasti ole omiaan auttamaan asiaa. No, mitä pienistä. Ehtii sitä nukkua myöhemminkin.
Comédie-Françaisen suuren historian lisäksi sain joululahjaksi lahjakortin
Pariisin oopperaan ja ranskalaisleffan Le Premier jour du reste de ta vie.
Toinen perättäinen jouluni Ranskassa oli hieno kokemus, mutta täytyy myöntää, että ehkä odotin siltä vähän enemmän. Ranskalainen joulu ei loppujen lopuksi eroa äärettömästi suomalaisesta versiostaan. Samanlainen perhejuhla se täällä on kuin kotonakin sillä pienellä erotuksella, että täällä kaikki ruokailusta lahjojen jakoon tapahtuu monta tuntia myöhäisemmällä aikataululla kuin Suomessa. Jouluaaton vietin host-perheineni Isabellen veljen uudessa kodissa, joka vuosien urakoinnin jälkeen alkaa vihdoin olla jokseenkin valmis. Koskaan aikaisemmin en ole istunut joulupöydässä kymmenestä illalla kahteen aamuyöllä tai syönyt ostereita (ei mitään suurinta herkkua) alkupalaksi. Joulupäivänä pääsin tapaamaan vähintäänkin mielenkiintoista porukkaa, mutta ei siitä sen enempää... Elämäni ensimmäinen joulu kaukana Suomen perheestäni sujui kaiken kaikkiaan yllättävän helposti, mutta ihan jo saunankin takia olen iloinen, että seuraavan kerran juhlin sitä kotona Suomessa.
Kiipesin eilen 300:n porrasaskelman matkan aina Sacré-Coeurin huipulle saakka. Maisemat olivat huikeat, mutta eniten hilpeyttä mussa saivat aikaan kirkon kellarin pelottavat patsaat.
Postilaatikkoon tömähti tänään peräti kaksi mulle suunnattua kirjettä: Alex Turner tonttulakissa ja poronsarvissa (eli joulukortti Hetiltä) sekä ensimmäisen trimesterin todistukseni. Mun pitäisi kenties olla huolissani joidenkin luokkalaisteni puolesta, sillä arvosanani eivät edes ole luokan huonoimpia. Mulle ne kuitenkin riittävät varsin mainiosti. Niin uskomatonta kuin se onkin, on itse asiassa yllättävän virkistävää menestyä koulussa vaihteeksi paljon huonommin kuin tavallisesti. Vuosi täällä kun ei millään tavoin vaikuta opintoihini Suomessa. Keskiarvoni on 9/20 ja paras numeroni 16/20 teatterista. Mitäköhän olen tehnyt saadakseni 5,5/20 matikasta? En luultavasti mitään... No, eiköhän tämä jo riitä koulusta. Nyt on hei sentään loma!
Eilisiltana katsoin Napapiirin sankarit kera Cécilen ja Alexandran. Olen nähnyt elokuvan nyt neljä kertaa erilaisilla kokoonpanoilla, mutta se ei vieläkään ole kadottanut loistoaan. Siskojeni reaktio leffaan oli hyvin toisenlainen, kuin edellisen ulkomaalaisen, jolle menin sen näyttämään. Cécile ja Alex tykkäilivät siitä kovasti, vaikka pitivätkin sitä hyvin omituisena. Isabellen ruisleipä onnistui oikein hyvin, muttei se aivan suomalaiselta versioltaan maistunut. Leivästä tuli ranskalaisen ruisjauhon ja leipäjuuren vaikutuksesta paljon suomalaista pehmeämpää ja vaaleampaa, mutta hyvää se oli joka tapauksessa. Tämän päivän olen kuluttanut tekemättä oikeastaan mitään sen mielenkiintoisempaa kuin katsonut telkkarista piirrettyjä ja enemmän tai vähemmän typeriä ranskalaisia tietovisailuja. Ehkä seuraavat päivät tuovat mukanaan jotain vähän jännittävämpää.
Joulukuun ensimmäisenä päivänä Disneylandissa
uskaltauduin la Tour de la Terreuriin: huvipuistolaitteeseen,
joka nousee ja laskeutuu kerta toisensa jälkeen sellaista vauhtia, että vatsanpohjassa kutittaa. En olisi itsestäni uskonut...
Istun vuoteellani ja kuuntelen sateen ropinaa kattoikkunan lasia vasten. Oho, se taisikin jo loppua... Eilen taivaalta sinkoili jotain veden, rakeiden ja lumen sekamelskaa muistuttavaa. Pari yötä sitten Joachim-niminen myrskynpoikanen vaikeutti itse kunkin nukkumista mekastuksellaan. Joululoma on vihdoin täällä, eikä yhtään liian aikaisin! Viimeistään kun alat monen tunnin läksyjen parissa ahertamisen jälkeen nähdä hämäriä unia, joissa pidät historian opettajallesi esitelmää Suomen poliittisesta järjestelmästä, tiedät että loma on enemmän kuin paikallaan... Lahjat olen ovelasti piilottanut valtavaan punaiseen matkalaukkuuni, jossa ne odottavat kauniisti paketoituina ensi lauantaina odottavaa aattoa. Samaisessa laukussa piileskelevät myös Suomeen tarkoittamani paketit, mutta niitä saatte odotella vielä jonkin aikaa. Kuten tavallista, olen harvinaisen myöhään liikkeellä, mitä jouluvalmisteluihin tulee. Eilen posti kuljetti mulle paketin kotoa ja pääsin syömään ruisleipää piiitkästä aikaa. Monen päivän matkustuksen jäljiltä leipä oli melkoisen jähmeää ja kovia kokenutta, mutta sehän ei menoa haitannut. Ehei, myöhemmin tänään (kunhan ensin olen vähän nukkunut) koitamme Isabellen kanssa onneamme ja yritämme saada aikaiseksi tuoretta, kotitekoista ruisleipää. Olen pettynyt, sillä loppujen lopuksi ruisleipä ei Ranskassa ole ollenkaan niin harvinainen ilmiö, kuin olen aina kuvitellut. Täältä löytyy jopa leipäjuurta, jos jaksaa etsiä bio-kaupasta saakka... Myös suomalaista karkkia multa löytyy runsain mitoin, mistä ovat pitäneet huolen sekä äiti että isän poppoo. Purkkaa mulle on tuputettu peräti siinä määrin, etten takuulla saa sitä kaikkea syötyä ennen kuin kuuden ja puolen kuukauden päästä palailen Suomeen. Parempi vain. Eipähän ainakaan lopu kesken. Puoliksi vitsillä ilmoille päästämäni hullun idean takia mulla on syytä odottaa Arctic Monkeysin (ja Miles Kanen) alle kahden kuukauden päässä odottavaa konserttia jos mahdollista vieläkin enemmän kuin aikaisemmin... Loppuun vielä Monkeysien 505, joka on epäilemättä yksi ihanimmista biiseistä ikinä. Ottakaa se vaikka kehtolauluna. Hyvää yötä!
Tasan viikko sitten kävin ranskan ryhmäni kanssa katsomassa Marivauxn näytelmän Le Jeu de l'amour et du hasard ja näin ensimmäistä kertaa elämässäni Comédie-Françaisen päänäyttämön Salle Richelieun. Comédie-Française perustettiin vuonna 1680 kuningas Ludvig XIV:n toimesta. Sen kuuluisinpana dramaturgina pidetään Molièrea, joka tosin kuoli muutamaa vuotta ennen teatterin virallisia avajaisia. Comédie-Française koostuu kolmesta erillisestä teatterirakennuksesta: Salle Richelieusta, Théâtre du Vieux-Colombierista ja Studio-Théâtresta. Kaltaisessani teatterifriikissä jo pelkkä Salle Richelieun ulkoasu kristallikruunuineen, kattomaalauksineen ja punaisin matoin verhoiltuine portaikkoineen riittää herättämään suuria tunteita. Olisin siis ollut tyytyväinen, vaikkei itse näytelmä olisikaan erityisemmin ollut mieleeni. Siinäkään suhteessa en kuitenkaan joutunut pettymään.
M. Orgon ja Mario juonittelemassa
Le Jeu de l'amour et du hasard kertoo Silvia-nimisestä aatelistytöstä, joka ei halua mennä naimisiin isänsä (M. Orgon) valitseman miehen Dorantin kanssa ainakaan tutustumatta tähän ensin kunnolla. Niinpä Silvia päättää vaihtaa rooleja kamarineitonsa Lisetten kanssa päästäkseen perille Dorantin todellisesta luonteesta. Kaikki ei kuitenkaan suju aivan suunnitelmien mukaan, sillä Dorant on kuin ihmeen kaupalla päätynyt samaan ratkaisuun palvelijansa Arlequinin kanssa. Yleisön lisäksi ainoastaan M. Orgon ja Silvian veli Mario tietävät, kuka näyttämöllä on kukin.
Le Jeu de l'amour et du hasardin lukeminen ja analysoiminen on kuulunut ranskan tuntieni ohjelmistoon melkeinpä siitä lähtien, kun lukuvuosi syyskuussa pyörähti käyntiin. Kun luin näytelmän kahta ensimmäistä näytöstä ensimmäistä kertaa, olin tarinasta ihan kiitettävän pihalla. Pikkuhiljaa se on kuitenkin tullut mulle enemmän tai vähemmän tutuksi, joten näytelmän seuraaminen teatterilavalla ei tuottanut mulle liian suuria vaikeuksia. Repliikkien tasolla en tietenkään ymmärtänyt siitä läheskään kaikkea, mutta näyttelijöiden roolityön ansiosta en pudonnut pahasti kärryiltä kovinkaan montaa kertaa. Comédie-Françaisen versiota Le Jeu de l'amour et du hasardista voisi kutsua moderniksi ja omaperäiseksi, mistä kertoo esimerkiksi Silvian veljen Marion liihoittelu ympäri lavaa pitkässä keltaisessa mekossa höyrykonetta edessään työntäen. Näytelmän lavastuksesta en sen suuremmin piitannut, mutta muilta osin Le Jeu de l'amour et du hasard oli varsin virkistävä ja erilainen teatterielämys, joka viimeistään herätti kaiken kiinnostukseni Comédie-Françaisea kohtaan.
Kaiken kaikkiaan Marion näyttelijä Pierre Niney aiheutti mussa siinä määrin ihastusta, että heti teatterista kotiuduttuani löysin itseni googlaamasta tämän nimeä. Netin ihmeellisessä maailmassa viettämieni hetkien ansiosta sain selville esimerkiksi sen, että 22-vuotias Niney on Comédie-Françaisen nuorin näyttelijä. Tämä on ehdolla parhaan tuoreen miesnäyttelijän Cécar-palkinnon (ranskalainen Oscar-variaatio) saajaksi roolistaan elokuvassa J'aime regarder les filles. Pari päivää sitten totesin vaihtoperheelleni tämän olevan aika suloinen ihan ilman mekkoakin, mutta sain vastaukseksi sen verran huvittunutta myhäilyä, että koin tarpeelliseksi lisätä: "Toisenlaisissa vaatteissa siis..."
Vielä tähän eivät seikkailuni Comédie-Françaisessa päättyneet. Viime torstaina mulla ei nimittäin ollut normaaleja oppitunteja ollenkaan. Sen sijaan suuntasin samaisen ranskan ryhmäni kanssa tutustumaan Comédie-Françaisen tarpeistopajaan ja tapaamaan Arlequinin näyttelijää Le Jeu de l'amour et du hasardista. Pääsin myös tutustumaan lähemmin Marion höyrykoneeseen, joka osoittautui varsin veikeäksi tapaukseksi. Olen kovin tyytyväinen kaikkeen tähän ranskalaisen teatterimaailman koluamiseen. Ah, vitsi mulla on ollut ikävä teatteria.
Coucou les gens! En ole kuollut, vaikka blogin päivitystahtini ehkä antaakin ymmärtää päinvastaista. Edellistä postaustani seuranneet pari viikkoa ovat kuluneet enimmäkseen arkisissa merkeissä. Kyllä vain. Arkisissa. Ranskalainen elämänmeno nimittäin alkaa kovaa vauhtia käydä allekirjoittaneelle sen verran tutuksi, ettei kaikki tunnukaan enää niin uudelta ja ihmeelliseltä kuin silloin aluksi, jolloin joka-aamuinen bussista RER:iin (eräänlainen paikallisjunan ja metron välimuoto) vaihtaminen Disneylandin kupeessa tuntui enemmän kuin absurdilta.
Neljäs kuukauteni Patonkimaan siimeksessä vierähtää käyntiin alle viikon kuluttua. Tähän mennessä olen säästynyt sen suuremmilta kriiseiltä, vaikka mulle tekisikin hyvää oppia hoitamaan pyykinpesu ennen kuin ne sukat loppuvat kesken. Ikävä, jota tunnen Suomea ja siellä majailevia rakkaitani kohtaan, on usein läsnä, mutta pysyy enimmäkseen positiivisena kaipauksena. Muutama päivä sitten bongasin vanhan ystäväni Johnny Deppin Le Grand Journal -nimisestä keskustelu- ja ajankohtaisohjelmasta. Jälleennäkeminen oli mitä onnellisin, vaikka olisinkin kovasti toivonut Deppin harjoittavan ohjelman aikana enemmän ranskan kielen taitojaan. Hänellä kun pitäisi olla siihen täydet edellytykset, vaikka maastamuuttoa kaavaileekin.
Viikko sitten lauantaina kävin kaverini Océanen kanssa leffassa katsastamassa niinkin laadukkaan tekeleen kuin Twilight, chapitre IV : Révélation (oletan, ettette tarvitse suomennosta ymmärtääksenne, mistä on kyse) ja vielä ranskaksi dubattuna. Twilightiksi leffa ei ollut niin onneton, kuin olisi voinut kuvitella, mutta se ei valitettavasti vielä riitä tekemään siitä mestariteosta. Ranskassa leffaliput ovat jännittävän halpoja etenkin nuorille. En valita. Seuraavaksi suuntaan katsomaan kenenkäs muunkaan kuin Johnny Deppin tähdittämän The Rum Diaryn, joka ilmestyy leffateattereihin pikapuoliin. Originaaliversiona tietenkin.
Eilen tuli ruokapöydän jatkokappaleelle käyttöä, kun kotonamme juhlistettiin Cécilen, Alexandran ja Loun isoäidin syntymäpäivää kymmenen hengen voimin. Kuuden hengen perhekuntamme lisäksi paikalle vaivautuivat host-äitini Isabellen vanhemmat (syntymäpäiviä harvemmin juhlitaan ilman synttärisankaria) sekä tämän veli naisystävineen. Perhesunnuntai sujui mukavissa merkeissä, vaikka onkin jännä huomata, kuinka paljon aikuisista ihmisistä toisinaan lähtee ääntä. Sitten vain joulua odottelemaan...
Muutaman viime viikon aikana olen päässyt tutustumaan ranskalaiseen Talent-versioon La France a un incroyable talentiin. Suomessa en juuri ole tullut Talentia katsoneeksi, mutta nyt olen siihen enemmän tai vähemmän koukussa. Tähän mennessä ohjelma on edennyt semifinaaleihin asti. Viime keskiviikkoisen Talent-shown paras hetki oli improvisoitu lauluesitys, jonka myötä mulle tuli selväksi, ettei titteliä improvisateur ole olemassakaan, vaikka se olisikin täydellinen sana kuvaamaan improvisaatiotaiteilijaa. Esityksen idea oli seuraavanlainen: Tuomaristo antoi laulajasta ja pianistista koostuvalle improkaksikolle aiheen ja kuuluisan artistin. Kymmenen sekunnin kuiskuttelun jälkeen duo aloitti kappaleen tuomariston valitsemasta aiheesta käyttäen saamansa artistin biisiltä lainattua melodiaa. Lopputulos oli varsin veikeä. Tuomaristosta ehdoton suosikkini on 67-vuotias (miehistä kiinnostunut) pop-laulaja Dave, jota kuvaa parhaiten ranskankielinen sana rigolo*. Dave on tuomarikolmikosta se, joka lähes poikkeuksetta painaa summeria viimeisenä, oli kyse kuinka toivottomasta tapauksesta tahansa, ihan vain nähdäkseen, mihin tilanne tästä kehittyy.
Viime keskiviikon jälkeen olen muutamaan otteeseen löytänyt itseni kuuntelemasta Davea Spotifysta, mikä ei todellakaan ole suositeltavaa, sillä viimeiset kolme päivää mun päässä on soinut: Vanina ah ah ah ah ah ah ah ah ah. Tästä nimenomaisesta syystä mulla oli suuria ongelmia saada unta viime yönä. Daven vinyyli oli ensimmäinen levy, jonka Isabelle kahdeksan vuotiaana osti itselleen. Kun RER:issä kerroin Alexille kuunnelleeni vapaaehtoisesti biisin Davea, vastasi tämä suurin piirtein seuraavasti: "Shhh, joku voi kuulla..." Loppujen lopuksi Dave on ihan hauskaa musiikkia silloin tällöin kuunneltavaksi. Näin ulkomaalaisen korvin ainakin. Näin postauksen lopuksi tarjoankin teille ainutlaatuisen tilaisuuden tutustua ranskalaiseen iskelmähelmeen. Biisin alkuperäisversio ilmestyi vuonna 1974. Ei kannata ottaa videota tosissaan. Ei Dave itsekään ota.
*Rigolo on mukaelma verbistä rigoler, joka tarkoittaa nauraa. Se tarkoittaa hauskaa/riemastuttavaa/vinkeää asiaa/ihmistä/tapahtumaa. Tähän mennessä se on ranskankielisistä sanoista ehdoton suosikkini.
Eilisillan vietin yhdessä Cécilen, Alexin ja joukon AFS*-vapaaehtoisia kanssa viehättävässä hampurilaisravintolassa Disney Villagessa. Viehättävän ravintolasta tekivät ennen kaikkea suloiset tarjoilijapojat, jotka jahtasivat toisiaan rullaluistimet jalassa. Muidenkin kuin kyseisten tarjoilijoiden osalta oli meno ravintolassa varsin hulvatonta. Kiitos kaikille, vaikkette blogistani luonnollisesti mitään ymmärräkään! Île-de-Francen AFS-vapaaehtoiset totisesti ovat enemmän kuin lahja kaltaisilleni friikeille... Seuraavaksi muutama kuvallinen todiste eilisillan laadusta:
Mikä boogie?
Todiste AFS-vapaaehtoisten suuresta kypsyydestä
Ranskalainen suudelma by Isla
Suolakurkku päätti ottaa kylvyn
(Rakkaudella, Cécile)
Sillä oli nimikin...
... mutta se on aivan liian monimutkainen muistettavaksi.
Olen aina ollut yhtä taiteellinen...
Älkää pelätkö, Cécile ei ole vaarassa kuristua...
Ranskassa tuntuu olevan paljon enemmän pyhäpäiviä (férié) kuin Suomessa. Niinpä mulla ei ollut ollenkaan koulua tänään. Huomisaamuna sen sijaan suuntaan Alexin kanssa teatteritunnille kuten aina lauantaisin. Johannilla ei valitettavasti enää ole mahdollisuutta työskennellä kanssamme. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä tätä nykyä meitä opettaa Johannin sijasta italialaistyttö, joka on oikein mukava hänkin. Huomenna pääsen improamaan suomeksi ja voin suoraan sanoa, että siitä tulee hauskaa...
*En muista, olenko koskaan tullut maininneeksi, että vaihtofirma, jonka kautta Ranskaan pelmahdin, kantaa nimeä AFS. AFS toimii lähinnä vapaaehtoistoiminnan voimin, mikä ei mielestäni ole ollenkaan hullumpi asia. Cécile on yksi Île-de-Francen vapaaehtoisista kuten Alexkin piakkoin.
Tässä postauksessa tarjoan teille muutamia kuvia syyslomani varrelta. Loma sujahti ohi aivan liian nopeasti, kuten niillä tuntuu olevan taipumuksena. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä mulla oli oikein hauskaa. Seuraavaa lomaa täytyykin sitten odottaa aina jouluun asti, mihin ei television lelumainosten määrästä päätellen kestä enää kauaa.
