Condé-Sainte-Libiaire

Saanen esitellä kotikaupunkini Ranskassa:

Asustan yllä olevassa kuvassa etualalla olevista taloista keskimmäisessä. Talo koostuu neljästä kerroksesta, joista ylimmäistä kansoitan yhdessä Alexandran kanssa.

Olen käyttänyt monta sunnuntaiaamua katselemalla kattoikkunastani Condén kattoja ja haistelemalla ilmaa. Jostain syystä se on aina yhtä ihanaa.

Arvostan kovasti sitä tosiseikkaa, että kotitaloltani on korkeintaan viiden minuutin kävelymatka lähimpään metsään. Täytyy myöntää, että metsä täällä on makuuni vähän turhan kesyä, mutta tant pis*. Pidän kovasti puunrunkoja pitkin kiipeävistä lehdistä, jotka alkavat syksyn edetessä pikkuhiljaa muuttua punertaviksi. Alla näette kerrassaan ihastuttavan postilaatikon, johon törmäsin eräänä päivänä kesken kävelylenkin. Taidan olla rakastunut.

Condé-Sainte-Libiaire saattaa olla pieni, mutta sieltä löytyy kaikki mitä ihminen elämässään tarvitsee: kauppa, leipomo ja baari. Viimeisimmässä en itse ole kokenut tarpeelliseksi vierailla, mutta jalkapallo-ottelujen aikaan sieltä kuuluu ihan tarpeeksi ääniä ilman muakin.

*viis siitä

Ça va pas bien dans ta tête

Tavallisesti mulla on koulua tiistaisin melkein puoli seitsemään saakka. Tänään mä kuitenkin pääsin opettajien lakon takia lähtemään kotiin jo puolilta päivin. (Host-äitini Isabelle kertoi, että opettajat lakkoilevat, koska kouluissa on liian paljon oppilaita, mutta liian vähän opettajia.) Bussiaikataulut eivät taas vaihteeksi olleet puolellani, joten liikuntatuntien jälkeen suuntasin melkein kahden tunnin odottelun sijasta lounaalle Val d'Europe -nimiseen ostoskeskukseen, jonka päästä päähän käveleminen kestää laittoman kauan varsinkin, kun sen joutuu tekemään monta kertaa ennen, kuin löytää etsimänsä (eli tässä tapauksessa jotakin suuhunpantavaa). Matkan varrelta mukaani tarttui jotakin äärimmäisen hyödyllistä ja käyttökelpoista:

Löytyykö maailmasta Mikki Hiiri -tohveleita
parempaa lääkettä kylmiä lattioita vastaan?
Tuskin...

Alun perin mun oli tarkoitus pyrähtää kotiin kello kolmen bussilla. Jouduin kuitenkin lykkäämään lähtöäni tunnilla eteenpäin, sillä vähän ennen kolmea tajusin istuvani edelleen italialaisessa pizzeriassa laskua odottamassa. Kyseisestä aikataulun muutoksessa olen kuitenkin vain ja ainoastaan iloinen. Sen ansiosta pääsin jälleen kerran vilkuilemaan salaa erästä henkilöä, joka on tietämättään piristänyt koulumatkojani jo useita kertoja.

Jos sattumoisin haluatte tietää, mitä ranskalaisilla musiikkikanavilla soitetaan tällä hetkellä, mulla on siihen vastaus. Seuraavaa biisiä olen jumittanut ihan kiitettävästi viime päivinä:

Näin lopuksi teitä kenties kiinnostaa kuulla, että viime viikolla kiroamani taudin kuvatus meni ohi alle kolmen päivän levolla eikä jättänyt jälkeensä edes nuhaa. Ei siitä siis sen enempää. Bref (eli edellinen lause ranskalaisittain).

I heard the news that you're planning to shoot me out of a canoon

Olen kipeä ja harvinaisen tylsistynyt, joten täältä pesee...

Lauantaina katsoin vihdoin ja viimein elokuvan, jonka olen halunnut nähdä siitä saakka, kun viime maaliskuussa sain tietää, että sen ääniraita on Alex Turnerin käsialaa. Soundtrack ei kuitenkaan ole ainoa asia, joka tekee Submarinesta katsomisen arvoisen. HUOM! Tämä postaus ei edes yritä olla oikeaoppinen elokuva-arvostelu. Jokaisessa leffassa on huonotkin puolensa, mutten nyt jaksa keskittyä niihin.

Submarine kertoo erikoislaatuisesta walesilaisesta koulupojasta Oliver Tatesta, jonka arki kuluu ainaisen haaveilun lisäksi lukuisiin yrityksiin tehdä vaikutus pyromaniasta kiinnostuneeseen luokkakaveriinsa Jordanaan, koossapitää vanhempiensa huteraa avioliittoa ja vakoilla naapurissa asuvaa hämäräperäistä mystikkoa, joka myös äidin ex-poikaystävänä tunnetaan. Kaikki elokuvan roolihahmot ovat outoja omalla yksilöllisellä tavallaan, mikä on aina kerrassaan kunnioitusta herättävää. 15-vuotias Oliver on kaikessa neuroottisuudessaan ja antisankariudessaan hyvin sympaattinen. Näyttelijä Craig Roberts hoitaa kunnialla roolityönsä Oliverina, eikä leffan muissakaan näyttelijöissä ole valittamista.

Submarine on brittikoomikko Richard Ayoadebin esikoisohjaus. Tyylilajiltaan elokuva liikkuu jossain draaman ja komedian välimaastossa. Leffa on tunnelmaltaan melko tummasävyinen, mutta sen kerronnassa on jotain virkistävän ironista. Myös visuaalisesti leffa on kovasti makuuni. Soundtrackista en sano muuta kuin, että sen hieman melankolinen pop-soundi sopii Submarinen tunnelmaan mitä täydellisimmin.

On häkellyttävää, kuinka paljon Craig Roberts muistuttaa Alex Turneria niin ulkonäöltään kuin puhetavaltaankin. Submarinea katsoessani unohdin peräti muutamaan otteeseen, että leffaa tosiaankin tähdittää joku muu kuin Alex. Mahtaakohan herra Turnerilla olla muitakin kauan kadoksissa olleita pikkuveljiä?

Submarine on Rakkautta & Anarkiaa -ohjelmistossa vielä tulevana torstaina.

Craig:
"It was weird when we met at the film's first screening.
We look similar. I'm the smaller, fatter version.
It's my foot in the door if they make an Arctic Monkeys movie."

Tällä hetkellä musta tuntuu lähinnä siltä, kuin joku yrittäisi viiltää kurkkuni auki joka ikinen kerta, kun satun nielaisemaan tai ylipäänsä avaamaan suuni. Ihan sen kunniaksi mun pitäisi kenties katsoa seuraavaksi mikäs muukaan kuin Sweeney Todd... Muita vaihtoehtoja mulle ei jää, kun edes tee ei riitä auttamaan.

Perhe-elämää ranskalaisittain

Yllä oleva kuva esittää, kuten näette, tyypillistä ranskalaista perhettä, johon kuuluu isä, äiti ja kolme kauniisti hymyilevää tytärtä. Hetkinen... Kuka kumma mahtaa olla tuo omituinen hujoppi kuvan vasemmassa laidassa? Ahaa, sehän olenkin minä! Tiedetään, olen hyvin hauska...

Ensitöikseni haluan sanoa, etten voisi toivoa itselleni parempaa perhettä täältä Ranskasta, tai siltä musta ainakin näiden kahden ensimmäisen viikon jälkeen tuntuu. Ristiriidoilta ei varmasti tulevaisuudessa voida kokonaan välttyä, mutta toivon siitä huolimatta, ettei kiintymykseni ole pelkkää uutuudenviehätystä. Host-perheessäni arvostan eniten ehkä sitä, että mua kuunnellaan kärsivällisesti, eikä takeltelevalle ranskalleni naureta ainakaan liikaa. Pariisin ihmeisiin olen päässyt tutustumaan muutamaan otteeseen Cécilen ja Alexandran kanssa. On uskomatonta ajatella, että joku oikeasti työskentelee Pariisin kaupungintalon kaltaisessa paikassa. Rakennus muistuttaa liian paljon linnaa ollakseen oikeasti toimisto ja jonkun työpaikka. Alexandra on ottanut mut siipiensä suojiin, mitä kouluun tulee. Se on Alexilta kovin herttaista, mutta yritän ihan yhteiseksi hyväksi välttää liiallista takertumista... Ajoittain se on... No, hyvin vaikeaa. Läksyissä saan apua host-äidiltäni, mutta multa ei onneksi vielä vaadita täydellisiä suorituksia. Koulusta saatte kuulla lisää myöhemmin.

Yksi niistä asioista, joista en täällä ole kovin innoissani, ovat ruokailuajat. Illallista täällä syödään puoli yhdeksän ja puoli kymmenen välillä, mikä ei juurikaan poikkea ruokailuajoista äidin luona Suomessa. Ongelmana ei olekaan se, että mulla olisi nälkä, vaan ennemminkin se, että pääsen harvoin nukkumaan ennen ilta yhtätoista. Suomessa tämä ei pahemmin tuottaisi mulle ongelmia, mutta täällä Ranskassa olen kymenen aikoihin illalla jo puolikuollut väsymyksestä. Vieraan kielen jatkuva käyttäminen todellakin väsyttää.

Monilla tuntemillani ranskalaisilla on tapana kutsua ystäviään leikkisästi nimellä fou tai folle, mikä suomeksi tarkoittaa hullua. Jostain syystä se saa oloni tuntumaan kotoisalta.

Pikkusiskoni Lou on kerrassaan hurmaava tapaus,
vaikka heittäytyykin silloin tällöin melkoiseksi drama queeniksi.
Loun avulla olen oppinut erään varsin hyödyllisen ranskankielisen ilmaisun.
"Laisse-moi tranquille!" "Jättäkää mut rauhaan!"

Ehdin käydä ranskalaista lukiota peräti kaksi viikkoa (ja yhden päivän) ennen kuin jouduin jäämään kuumeen takia kotiin. Toivon, ettei tämä ole ainakaan influenssaa. En muista, että kurkkuni olisi koskaan ollut näin kipeä. Eilen nukuin viisi tuntia keskellä päivää ja illemmalla vielä tunnin lisää. Siitä huolimatta unen saaminen viime yönä sujui ilman pienintäkään ongelmaa. Tänään oloni tuntuu vähän paremmalta kuin eilen, muttei siinä silti ole juuri kehumista. Tällaisina hetkinä olisi vaan niin paljon helpompi olla kotona. Ranskalaisen R:n rohauttelu ei kurkkukipuisena ole mitään suurinta herkkua. Onneksi sairastumiseni osui juuri tiistaille, joka sattuu olemaan viikon pisin koulupäivä. Sitten valoisampiin uutisiin... Sain sunnuntaina uuden serkun! Odotan innolla pienen sukulaistyttöni tapaamista, vaikka siihen pakosti menee ainakin kymmenen kuukautta.

Kuka ei kuulu joukkoon?

Minä ja muut suomalaisvaihtarit Charles de Gaullen lentokentällä 2.9.2011

On yleisesti tunnustettu tosiasia, että me suomalaiset olemme vaaleahiuksisia ja sinisilmäisiä.

Bienvenue en France

Postauksen kuvat on otettu Condé-Sainte Libiairen
kyläjuhlassa (la fête de la village) viime lauantaina.

Pelmahdin Patonkimaahan aika tarkalleen puolitoista viikkoa sitten. Kuluneiden päivien aikana olen ehtinyt muun muassa tehdä satoja poskisuudelmia, kutsua perhosta (le papillon) sateenvarjoksi (le parapluie) ja toisinpäin, kuluttaa Pariisin katuja märissä kengissä, katsoa Merliniä ranskaksi dubattuna, viitata kerran matikan tunnilla, nukkua koulun pihalla sekä selittää pahaa-aavistamattomalle ranskalaiselle suomalaista sijamuotojärjestelmää. Uskon, että jossain vaiheessa saatan jopa tuntea olevani kotona.

Älkää huoliko, yksityiskohtia luvassa lähitulevaisuudessa.

Le feu d'artifice (ilotulitus)

Näin minä vihellän matkallani

No niin, se on menoa nyt... Lentoni Pariisiin lähtee Helsingistä yhdentoista ja puolen tunnin kuluttua! Kodin jätän taakseni aamulla ennen kello viittä. Nyt suuntaan nukkumaan, vaikka unen saaminen saattaakin tuottaa suurta tuskaa. En osaa sanoa, koska pääsen päivittämään verkkopäiväkirjaani seuraavan kerran, mutta olen varma, että se tapahtuu Ranskan maaperällä. Siihen asti... Näkemisiin rakkaat otukset!

Loppuun vielä musiikkia, joka on saanut kyynelet silmiini huomattavasti useammin kuin kerran.