Perhe-elämää ranskalaisittain

Yllä oleva kuva esittää, kuten näette, tyypillistä ranskalaista perhettä, johon kuuluu isä, äiti ja kolme kauniisti hymyilevää tytärtä. Hetkinen... Kuka kumma mahtaa olla tuo omituinen hujoppi kuvan vasemmassa laidassa? Ahaa, sehän olenkin minä! Tiedetään, olen hyvin hauska...

Ensitöikseni haluan sanoa, etten voisi toivoa itselleni parempaa perhettä täältä Ranskasta, tai siltä musta ainakin näiden kahden ensimmäisen viikon jälkeen tuntuu. Ristiriidoilta ei varmasti tulevaisuudessa voida kokonaan välttyä, mutta toivon siitä huolimatta, ettei kiintymykseni ole pelkkää uutuudenviehätystä. Host-perheessäni arvostan eniten ehkä sitä, että mua kuunnellaan kärsivällisesti, eikä takeltelevalle ranskalleni naureta ainakaan liikaa. Pariisin ihmeisiin olen päässyt tutustumaan muutamaan otteeseen Cécilen ja Alexandran kanssa. On uskomatonta ajatella, että joku oikeasti työskentelee Pariisin kaupungintalon kaltaisessa paikassa. Rakennus muistuttaa liian paljon linnaa ollakseen oikeasti toimisto ja jonkun työpaikka. Alexandra on ottanut mut siipiensä suojiin, mitä kouluun tulee. Se on Alexilta kovin herttaista, mutta yritän ihan yhteiseksi hyväksi välttää liiallista takertumista... Ajoittain se on... No, hyvin vaikeaa. Läksyissä saan apua host-äidiltäni, mutta multa ei onneksi vielä vaadita täydellisiä suorituksia. Koulusta saatte kuulla lisää myöhemmin.

Yksi niistä asioista, joista en täällä ole kovin innoissani, ovat ruokailuajat. Illallista täällä syödään puoli yhdeksän ja puoli kymmenen välillä, mikä ei juurikaan poikkea ruokailuajoista äidin luona Suomessa. Ongelmana ei olekaan se, että mulla olisi nälkä, vaan ennemminkin se, että pääsen harvoin nukkumaan ennen ilta yhtätoista. Suomessa tämä ei pahemmin tuottaisi mulle ongelmia, mutta täällä Ranskassa olen kymenen aikoihin illalla jo puolikuollut väsymyksestä. Vieraan kielen jatkuva käyttäminen todellakin väsyttää.

Monilla tuntemillani ranskalaisilla on tapana kutsua ystäviään leikkisästi nimellä fou tai folle, mikä suomeksi tarkoittaa hullua. Jostain syystä se saa oloni tuntumaan kotoisalta.

Pikkusiskoni Lou on kerrassaan hurmaava tapaus,
vaikka heittäytyykin silloin tällöin melkoiseksi drama queeniksi.
Loun avulla olen oppinut erään varsin hyödyllisen ranskankielisen ilmaisun.
"Laisse-moi tranquille!" "Jättäkää mut rauhaan!"

Ehdin käydä ranskalaista lukiota peräti kaksi viikkoa (ja yhden päivän) ennen kuin jouduin jäämään kuumeen takia kotiin. Toivon, ettei tämä ole ainakaan influenssaa. En muista, että kurkkuni olisi koskaan ollut näin kipeä. Eilen nukuin viisi tuntia keskellä päivää ja illemmalla vielä tunnin lisää. Siitä huolimatta unen saaminen viime yönä sujui ilman pienintäkään ongelmaa. Tänään oloni tuntuu vähän paremmalta kuin eilen, muttei siinä silti ole juuri kehumista. Tällaisina hetkinä olisi vaan niin paljon helpompi olla kotona. Ranskalaisen R:n rohauttelu ei kurkkukipuisena ole mitään suurinta herkkua. Onneksi sairastumiseni osui juuri tiistaille, joka sattuu olemaan viikon pisin koulupäivä. Sitten valoisampiin uutisiin... Sain sunnuntaina uuden serkun! Odotan innolla pienen sukulaistyttöni tapaamista, vaikka siihen pakosti menee ainakin kymmenen kuukautta.