Lauantaina oli kylmää, mutta äärimmäisen aurinkoista, minkä voisi sanoa olevan Pariisissa melko harvinaista. Allekirjoittanut veljineen saapui Zénithin edustalle kahden aikoihin iltapäivällä voileivistä ja smoothiesta koostuva lounas Monoprixin muovipussissa käsivarrellaan. Siinä vaiheessa päivää ei paikan päällä ollut vielä paljoakaan porukkaa, mutta päätimme siitä huolimatta Kuuran kanssa asettua aloillemme päämäärämme - eturivin paikkojen - saavuttamiseksi. Se kannatti, sillä lavan tuntumaan pääsyn lisäksi tutustuimme ihmisiin, jotka jo nyt tuntuvat mulle läheisemmiltä kuin monet koulukavereistani. Harmi vain, että he sattuvat asumaan Bretagnessa, jonne on hiukkasen matkaa.
Odottelimme Zénithin porttien aukeamista kaiken kaikkeaan viisi tuntia, joista kaksi viimeistä kuluivat tuskaisen kylmissä merkeissä. Viimeisiä minuutteja lukuunottamatta kaikki viisi tuntia suhahtivat ohi melko nopeasti puhessa, napostessa, soundsheckiä kuulostellessa, vessaa etsiessä ja siellä lämmitellessä sekä Miles Kanen eksyneitä muusikoita kummastellessa. Edessämme jonottava belgialaispoika vähän naureskeli mun ja Julien keskustelun kääntyessä Alex Turnerin vuosien varrella vaihdelleisiin hiustyyleihin ja niiden vertailuun. Mun keikkaevääksi pakkaamat Sirkusaakkoset eivät jostain kumman syystä saaneet kovin suurta kannatusta muiden kuin mun ja Kuuran suunnalta.
Sisäänkäyntien vihdoin ja viimein auetessa saimme kokea jännityksen hetkiä, kun huomasimme, ettei kaikkia portteja ruvettukaan avaamaan samanaikaisesti. Kun sitten lopulta löysimme itsemme konserttihallin ensimmäisestä rivistä heti kaiutinten vasemmalta puolelta, saattoi sydämeni vähän rauhoittaa sykettään, kunnes se hetken päästä taas kiihtyi äärimmilleen. Aivan muista syistä tällä kertaa...
Sisälle konserttihalliin päästyämme täytyi meidän odottaa vielä tunti ennen keikan pyörähtämistä käyntiin. Tuo tunti tuntui kuluvan hitaammin kuin sitä edeltäneet viisi yhteensä. Kylmän viimein hellitettyä ruumiista, alkoivat aivot pikkuhiljaa tajuta, missä mennään, vaikka tilanne edelleen epätodelliselta tuntuikin. Jännitys täytti kaikki ne ruumiinosat, jotka aiemmin olivat pakkasen turruttamina olleet siihen kykenemättömiä. Väkijoukko selkäni takana kasvoi kasvamistaan, kunnes painauduin niin lähelle lavan edustan metalliaitaa, ettei mulla ollut enää kuin muutama sentti liikkumatilaa. Tapoin aikaa pommittamalla äitiä hysteerisillä tunnelmakuvauksilla, joista kuvastui enemmän tai vähemmän kaikki, mitä päässäni sillä hetkellä liikkui. Viimeiseen asti musta tuntui, että kohta kuitenkin tapahtuu jotain sellaista, jonka takia keikka perutaan. Kaikki vain oli liian hyvää ollakseen totta. Sitten Miles Kane asteli lavalle...
Miles Kanen keikka Arctic Monkeysin lämppärinä oli täydellinen aloitus täydelliselle illalle. Milesin esikoisalbumi Colour of the Trap on leppoisa, hyväntuulinen ja erittäin pop. Se tuo vahvasti mieleen 60-luvun tyylin, vaikken silloin vielä elänytkään, eikä sen puoleen elänyt Mileskaan. Livenä Milesin biisit saivat energisen ja rockahtavan vivahteen, joka puki niitä varsin hyvin. Milesin esiintyminen oli eläväistä ja yleisöystävällistä, vaikka korkea lava lähemmän kontaktin estikin. Lisäksi Miles näytti olevan oikein hyvää pataa sähkökitaransa kanssa. Mulle Milesin keikka oli mitä loistavinta äänen avausta. Huusin, kiljuin ja lauloin sen aikana kuin mielipuoli ja vieläpä niin kovaan ääneen, että aloin lopulta pelätä, ettei multa riitä ääntä ollenkaan itse Arctic Monkeysia varten. Miles soitti Colour of the Trapilta albumin nimikkobiisiä lukuunottamatta kaikki suosikkikappaleeni. Jehanneen, joka oli keikalla lähinnä Julien seurana, Milesin osuus teki niin suuren vaikutuksen, että siinä taisi Arctic Monkeys jäädä kakkoseksi. Seuraavan kerran Miles esiintyy Pariisissa huhtikuussa heti pääsiäisloman jälkeen. Toivon kovasti, että saan itseni järjestettyä paikalle.
1. Better Left Invisible
2. Counting Down the Days
3. Rearrange
4. The Responsible Jacques Dutronc cover
5. Kingcrawler
6. Telepathy
7. Quicksand
8. My Fantasy
9. The First of My Kind
10. Inhaler
11. Come Closer
 |
Ei nyt millään pahalla Miles, je t'aime, mutta
mitä ihmettä päässäsi liikkuu, kun voit edes
kuvitella käyttäväsi tuollaisia housuja? |
Come Closerin viimeisiä tahteja ja Miles Kanen katoamista kulisseihin seurasi noin puolen tunnin hengähdystauko, jos sitä nyt sellaiseksi voi kutsua, jonka aikana joka puolella vellova väkijoukko tiivistyi entisestään ja Milesin sekä kumppaneiden soittimet vaihtuivat Arctic Monkeysin vastaaviin. Oli uskomattoman hienoa nähdä ensimmäiset vilaukset Matt Heldersin legendaarisesta rumpusetistä ja sen uudesta ulkoasusta. Hell Yeah Fucking Right, eli Julien sanoin Helders You Fucking Rock.
Jos huusinkin kovaa Milesin pelmahdettua lavalle, ei se ollut mitään verrattuna reaktioon, jonka Arctic Monkeysin ilmaantuminen nenäni eteen mussa aiheutti. Keikan alku multa kului pitkälti totutellessa ajatukseen, etten enää näekään unta kuten niin monesti aikaisemmin. Pääni vähän selkeydyttyä keskityin hetkeksi ihan vain tuijottelemaan ihka oikeaa Alex Turneria muutaman hassun metrin päässä itsestäni ennen kuin pystyin täydellisesti hukuttautumaan musiikkiin. Tähän väliin mun on aivan pakko näin niin kuin ohimennen mainita, että Alexander David Turner, jota mun ja Hetin tahoilta myös bambiksi kutsutaan, on livenä täsmälleen yhtä ihana - jollei jopa ihanampi - kuin kuvissa ja videoissakin.
Yksittäisiä hetkiä keikan varrelta mun on vaikea ruveta tähän erittelemään, sillä joka ikinen sen kuluessa viettämäni sekunti oli jotakin sanoinkuvaamattoman ihanaa, upeaa ja mahtavaa... Voisin jatkaa listaa lopuillakin tuntemillani ylisanoilla, mutta säästän itseni siltä vaivalta, sillä hyvän mielikuvituksen omaavina ihmisinä voitte halutessanne tehdä sen itsekin.
Brianstormin epilepsiavalojen aikana koko yleisönäkin tunnettu ihmismassa tuntui muuttuvan yhdeksi yhtenäiseksi liikkeeksi tai hirviöksi, kuten tämänhetkinen teatteriopettajani varmasti sanoisi. Fluorescent Adolescentin pärähtäessä käyntiin keikan toiseksi viimeisenä encorena, otin asiakseni soittaa Tuulille, sillä loppukesästä 2010 lähtien on kappale ikään kuin toiminut yhteisenä biisinämme. When the Sun Goes Downin ja 505:in aikana koin kummallista mielihalua itkeä, huutaa tai tehdä jotakin muuta, josta en oikein edes saanut selkoa. Biisien aikana poikkeuksetta huusin ja lauloin mukana satuinpa sitten osaamaan sanat ulkoa tai en. Niiden välissä kiljuin, taputin ja pompin paikoillani kuin hullu. Keskittymistä mikään edellämainituista ei häirinnyt tippaakaan. Kaikki tuli niin luonnostaan kuin olla ja voi. Eläimen vaistolla, eläimen vaistolla...
Alexin aksentilla väännettynä merci beaucoup kuulosti melkoiselta mongerrukselta, mikä teki siitä ehkä vieläkin herttaisempaa. Alexilla ja Milesilla oli yhteinen tapa käyttää kitaroitaan aseina ja ammuskella niillä toisiaan tai mitä milloinkin. Seura selvästi tekee kaltaisekseen. Oli hauska huomata, kuinka läheisiä ystäviä Miles ja Alex oikeastaan ovatkaan. Keikka hei sentään loppui kaksikon halaukseen, jonka sain ikuistettua toiseksi viimeiseen sen aikana ottamaani kuvaan.
1. Don't Sit Down 'Cause I've Moved Your Chair
2. Teddy Picker
3. Crying Lightning
4. Black Treacle
5. Library Pictures
6. Brianstorm
7. The View from the Afternoon
8. I Bet You Look Good on the Dancefloor
9. Little Illusion Machine (Wirral Riddler) avec Miles Kane
10. Brick by Brick
11. This House Is a Circus
12. Still Take You Home
13. Evil Twin
14. Pretty Visitors
15. The Hellcat Spangled Shalalala
16. Do Me a Favour
17. When the Sun Goes Down
18. Suck It and See
19. Fluorescent Adolescent
20. 505 avec Miles Kane
 |
| Hell Yeah Fucking Right |
 |
| On mulla kuvia muistakin kuin Alexista |
 |
Alex: Do we love Miles Kane, Paris?
Yleisö: Yeaaaaaaah!
Alex: I said do we love Miles Kane, Paris?
Yleisö: Yeaaaaaaaaaah!
Alex (hyyyvin hiljaa): Yes we do...
Isla: *-* |
Keikan loputtua aivan liian nopeasti suuntasimme Kuuran, Julien ja Jehannen kanssa t-paitaostoksille. Itselleni päädyin ostamaan mustan Arctic Monkeys -kiertuepaidan sekä hienon lehtisen täynnä suuria monivärikuvia suosikkiapinoistani. Edellämainituista kumpiakin voitte halutessanne käydä ihailemassa parin päivän takaisesta postauksestani. Hyvästeltyämme Julien ja Jehannen, suuntasimme Kuuran kanssa metrolle. Koko kotimatkan ajan hymyilin typerästi, mikä huvitti mua ja Kuuraa vastaan tulleita host-vanhempiani suuresti. Muutaman viime päivän olenkin sitten kuluttanut käymällä tekstiviestisotaa Julien kanssa. Täytyy kyllä sanoa, että tässä ruumiillistuu ihminen, joka ymmärtää mua täydellisesti ainakin, mitä Arctic Monkeysiin tulee. Voi kunpa vielä joskus tapaisimme.
Miten kummassa tämä taas menikään näin myöhäiseksi? Lopetan Café Cannibalen historian ensimmäisen virallisen keikkaraportin kirjoittamisen tähän, sillä muuten innostun liikaa ja heitän yöuneni roskakoriin. Täytyy kuitenkin ottaa huomioon, että huomenna mun täytyy opiskella kuin hullu, mikä saattaa jo nyt aiheuttaa hankaluuksia. Pahoitteluni postauksen aikana paikoitellen ylittyneestä hysteriarajasta. En vain vieläkään ole aivan onnistunut palauttamaan itseäni keikan jäljiltä maanpinnalle, mikä on oikeastaan aika mukavaa. Loppuun vielä kuvallinen todiste keikan jälkeisistä fiiliksistämme. Kiitän ja kumarran, jos jaksoitte pydyä mukana loppuun asti.
