Elokuvia ja festarielämää

Eilen ja edellisiltana vietin festarielämää, enkä nyt puhu rock-keikoista tai teltassa nukkumisesta, vaan elokuvista. Sillä festareitahan ne elokuvafestaritkin ovat. Kyseessähän ei ollut mikä tahansa leffafestivaali, vaan seksuaalivähemmistöistä kertoviin elokuviin keskittyvä Vinokino, jonne suuntasin, koska uusien kokemusten haaliminen on aina hauskaa. Niin uskomatonta kuin se onkin, mä en ole aikaisemmin ollut leffafestareilla, ellei satunnaisia Rakkautta & Anarkiaa -leffoja lasketa. Niinpä mä ostin liput saman tien neljään elokuvaan. Tässä postauksessa syvennynkin näiden neljän elokuvan arvioimiseen.

Plan B:

Bruno eroaa tyttöystävästään Laurasta, joka löytää heti itselleen uuden kumppanin Pablon. Mustasukkainen Bruno päättää ystävystyä Pablon kanssa voidakseen erottaa parin toisistaan. Suunnitelmaan tulee muutos, kun miehet rakastuvatkin toisiinsa.

Plan B kertoo luontevan tarinan tavallisten ihmisten elämästä. Se ei pyri ryhmittelemään ketään, vaan esittää ihmiset sellaisina kuin nämä ovat. Elokuvan juoni etenee jarrutellen. Välillä pysähdytään muutamaksikin minuutiksi kuvaamaan maisemia tai henkilöhahmojen nukkumista hiljaisen kohinan soidessa taustalla.  Argentiinalaiselokuvasta huomaa, ettei se ole mikään Hollywood-tuotanto. Plan B lertoo melko tyypillisen tarinan kahden ihmisen välisestä rakkaudesta. Se ei ole maailmojamullistava elokuva, vaan ennemminkin kevyttä katseltavaa. Kaikesta huolimatta Plan B tarjoaa mukavaa vaihtelua ja taitavia, aitoja näyttelijäsuorituksia.

Spork:

Intersukupuolinen Spork osallistuu koulunsa tanssikilpailuihin näyttääkseen kiusaajilleen, ettei hän ole aivan avuton. Naapuriasuntovaunun tanssijatytön kavereineen, pikkulapselta näyttävän yläastelaispojan ja kuolleen äitinsä rohkaisua tarjoavan hautakiven avulla Spork kohoaa kilpailun voittoon. Vastoinkäymisten kautta tietenkin.

Vaikka Spork amerikkalainen teinikomedia onkin, se eroaa valtavirrasta ainakin henkilöhahmoiltaan. Lapsinäyttelijät hoitavat roolinsa ansiokkaasti, eikä elokuvasta varsinaisesti löydy moitittavaa. Juonensa puolesta Spork ei tarjoa juuri mitään uutta. Tunnelmaltaan se on kuitenkin valoisa ja sympaattinen. Intersukupuolisuus on vain yksi osa päähenkilön värikästä persoonaa, eikä tunnu ylikorostetulta. Pirteä, videopelimäinen musiikki sopii elokuvaan mainiosti.

Shank:

Shank kertoo nuorisojengiin kuuluvasta Calista, joka piilottelee omaa homoseksuaalisuuttaan sekä ystäviltään että itseltään. Jengin nuoret pahoinpitelevät vastaantulevia homomiehiä ja kuvaavat väkivaltaisuuksiaan kännykkäkameroilla. Huumeet ja rajut bileet ovat suuri osa heidän elämäänsä. Kun Cali
ihastuu ranskalaiseen Olivieriin, yhteen jengin uhreista, hän joutuu kahden täysin erilaisen maailman väliin. Jengiin Calia ei enää hyväksytä, mutta Olivierin yläluokkaiseen maailmaankaan hän ei tunne kuuluvansa.

Rankkuudestaan huolimatta Shank on näkemistäni Vinokino-elokuvista ehkä paras. Shank on kaikkea muuta kuin viihdyttävä elokuvakokemus. Siinä kuvattu väkivalta on niin realistista, että pitkitettyjen kohtausten toivoo vain loppuvan niin nopeasti kuin mahdollista. Vastapainona synkille teemoille toimii kuitenkin Calin ja Olivierin välinen romantiikka, joka on vähintään yhtä todentuntuista ja peittelemätöntä kuin väkivaltakin. Roolisuoritukset ovat suuri plussa myös Shankissa. Jengiläiset ovat sopivan ristiriitaisia... kamalia, mutta haavoittuneita. Cali, joka vaikuttaa alussa yhtä hirveältä kuin ystävänsä, muuttuu loppua kohden melkeinpä tavalliseksi nuoreksi, eikä se edes tunnu epäuskottavalta. Olivier on yksinkertaisesti suloinen. Vaikka Shank on raskasta katsottavaa, se ei valoisasta lopustaan johtuen jätä katsojalleen ahdistunutta oloa. No, se riippuu tietysti katsojasta...

Violet Tendencies:

40-vuotias Violet toimii äitihahmona homoystävilleen, muttei itse tunnu törmäävän unelmiensa mieheen. Violet päättää ystäviensä avulla löytää heteromiehen, joka on valmis sekä palvomaan vaimoaan, että keikkumaan yöt homobaareissa. Tehtävä tuntuu mahdottomalta, mutta ratkaisu löytyy lopulta aivan nenän edestä, kun baarin miesstrippari osoittautuukin heteroksi.

Violet Tendeciesiä voisi sanoa Shankin vastakohdaksi. Se on hyväntuulinen jenkkikomedia, jonka aikana ei tarvitse ajatella juuri mitään. Värikkäitä henkilöhahmoja elokuvasta löytyy, vaikka suurin osa niistä onkin erilaisia stereotypia-homoja. Elokuvan tapahtumat ovat melkoisen kliseisiä ja ennalta-arvattavia. Violet Tendencies on kuitenkin onnistunut komedia, jollaisia on hauska katsoa silloin tällöin. Mitään erityisen syvällistä se ei tarjoa, mutta ainakin sen aikana saa nauraa blondin homomiehen vauvakuumeelle ja Violetin bridgetjonesmaiselle toilailulle.