Musiikin viemää

Olen nyt tullut blogissani siihen vaiheeseen, että on aika kertoa lisää niistä asioista, joista pidän. En ole vielä juurikaan harrastanut suosikkilistojen tekemistä blogissani, mutta tässä postauksessa esittelen teille lukijoille kymmenen lempiyhtyettäni listan muodossa.

1. Blur

Dave Rowntree (rummut), Graham Coxon (kitara),
Damon Albarn (laulu, koskettimet), Alex James (basso)

Reilu puoli vuotta sitten en vielä ollut kovinkaan kiinnostunut musiikista. Kaikki alkoi, kun äiti soitti mulle puolivahingossa Bluria. Nykyisin olenkin sitten parantumaton musiikkiaddikti. Eli kiitos vaan äiti...

Kun kuuntelen musiikkia, kiinnitän melkein aina huomioni ensimmäiseksi lauluun, mikä johtuu luultavasti onnettomasta sävelkorvastani. Tässä suhteessa Blur ei tehnyt poikkeusta, vaan juuri Damon Albarnin persoonallinen lauluääni sai kiinnostukseni alun perin heräämään. Blur: The Best Of -albumin avulla pääsin sisään Blurin maailmaan. Pian tutustuin bändin tuotantoon laajemmin ja huomasin sen monipuolisuuden. Mitä pidemmälle tuotannossa mennään, sitä kokeellisemmaksi ja omituisemmaksi musiikki muuttuu. Kappaleet eivät toista samaa tarinaa kerta toisensa jälkeen, vaan hakevat ja myöskin löytävät aina jotain uutta. Blur kaatui vuonna 2003 Damonin ja kitaristi Graham Coxonin kiistoihin, mutta teki yhteiskonsertteja jälleen vuosi sitten. En siis aio luopua toivosta uuden materiaalin suhteen.

Tulette huomaamaan, että musiikkimakuni on melko brittivoittoinen. Vielä viime talvena en olisi kyennyt tekemään listaa kymmenestä suosikkibändistäni, koska mulla ei yksinkertaisesti sellaisia ollut. Blur aloitti musiikkiharrastukseni puoli vuotta sitten, mutta se myös ajoi mua kuuntelemaan yhä uusia bändejä, joista moni löytyy tältäkin listalta. Vaikka Bluria onkin pitkälti syyttäminen siitä, millaiseksi musiikkimakuni on muotoutunut, taitaa suurin vastuu edelleen kuulua äidille.

2. Arctic Monkeys 

Jamie Cook (kitara), Alex Turner (laulu, kitara),
Matthew Helders (rummut), Nick O'Malley (basso)

Tutustuin Arctic Monkeysiin jo viime kesänä, mutta muutama viikko sitten innostuin yhtyeestä tosissani. Vuonna 2006 debytoineelta bändiltä on ilmestynyt kolme albumia, joista tuorein Humbug on ehdottomasti synkin ja raskain. Arctic Monkeysin jäsenet vaikuttavat tavallisilta nuorilta ihmisiltä, jotka nauttivat siitä, mitä tekevät. Arcticsien musiikki onkin ennen kaikkea energistä. Jokaiselta levyltä löytyy sekä kauniita, tunnelmaltaan rauhallisia kappaleita että meneviä tajunnanräjäyttäjiä. Laulaja Alex Turnerin kekseliäät sanoitukset lisäävät entisestään biisien mielenkiintoisuutta. Odottelen innolla seuraavaa albumia, jonka parissa bändi ilmeisesti työskentelee parhaillaan.

3. Belle & Sebastian

Belle & Sebastian esiintyi Ruisrockissa viime kesänä. Olin paikalla ja vieläpä melkein eturivissä. Tunnin kestäneen keikan aikana ehdin ihastua bändin rauhalliseen, valoisaan musiikkiin. Seitsenhenkinen yhtye oli lavalla vaikuttava näky, eikä keskittymiseni herpaantunut kertaakaan, vaikka täydessä teltassa kuuma olikin. Belle and Sebastian on luultavasti ainoa bändi, johon olen tutustunut live-konsertin kautta. Yhtyeen uusin levy Write About Love ilmestyi alle kuukausi sitten. Levyltä onkin hauska bongailla kappaleita, jotka kuulin jo Ruississa.

4. Gorillaz

Russel (rummut), Noodle (kitara, laulu),
2-D (laulu, koskettimet), Murdoc (basso)

Gorillaz on bändinä siitä erikoinen, ettei se oikeastaan ole bändi ollenkaan. Vaikka musiikillisesti pidänkin monesta yhtyeestä Gorillazia enemmän, pääsee kyseinen neljän sarjakuvahahmon kokoonpano listani neljänneksi jo nerokkaan ideansa vuoksi. Todellisuudessa Gorillaz on Damon Albarnin (Blur) ja sarjakuvapiirtäjä Jamie Hewlettin mielikuvituksen tuotetta. Musiikissaan bändi yhdistelee poppia, rockia ja hip-hoppia. Gorillaz on julkaissut kolme albumia, jotka ovat kaikki erittäin hiottuja kokonaisuuksia. Pidän bändissä juuri siitä, että se tarjoaa niin paljon muutakin kuin musiikkia. Albumien taustalta voi löytää tarinoita ja teemoja, joita musiikkivideot ja kappaleiden sanoitukset sitten tukevat. Koko komeuden kruunaa Jamie Hewlettin omaperäinen piirrostyyli.

5. The Libertines

Edessä: Carl Barât (laulu, kitara), Pete Doherty (laulu, kitara).
Takana: John Hassall (basso), Gary Powell (rummut).

The Libertines ehti lyhyeksi jääneellä urallaan julkaista kaksi albumia, joiden jälkeen yhtye kaatui toisen keulahahmonsa Pete Dohertyn huumesekoiluihin. Doherty onnistui esimerkiksi murtautumaan bändikaverinsa Carl Barâtin asuntoon, mistä hyvästä hän joutui kuukaudeksi vankilaan. Musiikillisesti The Libertines on sopiva yhdistelmä rockia, poppia ja punkia. Bändin kappaleet ovat keskenään mukavan erilaisia. Myös biisin sisäisiä muutoksia tapahtuu paljon. Herkkyys yhdistyy särmikkyyteen ja toisinpäin. Löysin The Libertinesin myöhään eräänä syyskuisena arki-iltana. Siitä ei seurannut mitään hyvää, sillä vietin puolet seuraavasta yöstä haikailemalla mp3-soittimeni perään.

6. The Last Shadow Puppets

The Last Shadow Puppets on Alex Turnerin (Arctic Monkeys) ja Miles Kanen (The Rascals) yhteisprojekti, jonka tuloksena on toistaiseksi syntynyt albumi The Age of the Understatement. Jousi-, lyömä- ja puhallinsoittimet ovat albumilla tärkeässä roolissa. Turner ja Kane sekä laulavat että soittavat kitaraa kumpikin. Duon esikoislevyä voisi sanoa mahtipontiseksi ja hieman dramaattiseksi. Kappaleet ovat osittain melko samankaltaisia keskenään. Ne ovat kuitenkin tunteikkaita ja juuri sopivan rauhallisia. Niitä on ihana kuunnella iltaisin.

7. The Beatles

The Beatles onnistui alle kymmenen vuotta kestäneellä urallaan kääntämään pop-musiikin aivan uuteen suuntaan, kahlaamaan läpi musiikillisia tyylejä laidasta laitaan ja kohoamaan yhdeksi 60-luvun suosituimmista bändeistä, jonka lähes kaikki tuntevat edelleen (vaikka Eino ei tiennytkään, kuka on Paul McCartney). 60-luvun alussa Beatlesit soittivat mukavan kepeää musiikkia, joka 70-lukua lähestyttäessä muuttui yhä kokeilevammaksi ja omituisemmaksi. Varmaan puolet bändeistä, joita kuuntelen, ovat jossakin mielessä perillisiä The Beatlesille...

8. Radiohead

Radioheadin musiikki on tunnelmaltaan melankolista ja sopii loistavasti tietynlaisiin mielentiloihin. Eniten olen kuunnellut bändin varhaista tuotantoa 90-luvulta, mutta viimeaikoina olen yrittänyt tutustua uudempaankin materiaaliin. 2000-luvun alussa bändi vaihtoi tyyliään ja sen musiikista tuli vaihtoehtoisempaa. Radioheadia ei voi kuunnella liikaa yhdellä kertaa tai se saattaa ruveta ahdistamaan. Pienissä määrissä ja sopivissa tilanteissa se kuitenkin toimii erinomaisesti.

9. Oasis

 

Oasis ja Blur kilpailivat keskenään 90-luvun puolivälissä. Vertailu on mielestäni melkoisen turhaa, sillä yhteistä näillä bändeillä on vain kotimaa ja vuosikymmen. Kuvani Oasiksesta on vielä melko pintapuolinen, sillä olen tutustunut bändiin lähinnä kahden ensimmäisen studioalbumin ja Stop the Clocks -kokoelmalevyn kautta. Rauhalliset biisit ovat Oasiksen parhaimmistoa. Suurimman osan kappaleista on säveltänyt ja sanoittanut Noel Gallagher, joka osaa asiansa erinomaisesti. Vaikka Oasis ei urallaan tehnyt kovin suuria kokeiluja, se loistaa omassa tyylilajissaan. Oasis on kuuluisa asenteestaan ja itsevarmuudestaan. Bändi hajosi reilu vuosi sitten kitaristi Noelin erottua siitä. Hän ei kuulemma voinut työskennellä veljensä Liamin (laulu) kanssa enää päivääkään.

10. Weezer

Weezer näyttäisi olevan listani ainoa jenkkibändi. Yhtye on peräisin 90-luvulta, mutta jatkaa toimintaansa edelleen. Weezeriltä on viimeisten kahden kuukauden aikana ilmestynyt peräti kaksi albumia. Niistä uudempi Death to False Metal koostuu bändin vanhoista ennen julkaisemattomista kappaleista, jotka eivät jostakin syystä sopineet aikaisemmille levyille. Bändin musiikki on pirteää ja sanoitukset hauskoja. Esimerkiksi Hurley-albumilta löytyvä kappale Where's My Sex kertoo kuulemma tosiasiassa sukista. Naureskelin itsekseni eräänä iltana bussipysäkillä, kun vaihdoin kaikkien sex-sanojen tilalle socks.

Where's My Sex