Kello löi jälleen

Juuri tässä huoneessa oli läntistä seinää vasten jättiläiskokoinen eebenpuinen kello. Sen heiluri liikkui edestakaisin naksahdellen kumeasti, raskaasti, yksitoikkoisesti; ja kun minuuttiviisari oli kiertänyt taulun ja tunti oli täysi, kellon pronssisista keuhkoista purkautui ääni, joka oli kirkas, luja, syvä ja tavattoman sointuisa, mutta vireeltään ja tenholtaan niin outo, että orkesterin muusikoiden oli jokaisen tunnin vaihtuessa tauottava soittamasta voidakseen kuulostella tuota ääntä; ja täten joutuivat tanssijatkin keskeyttämään valssinsa; ja koko hilpeän seurueen valtasi hetkeksi hämmennys; ja kellon lyöntien vielä kajahdellessa havaittiin huikentelevaisimpien kalvenneen ja iäkkäämpien ja maltillisempien pyyhkäisevän häkeltyneenä otsaansa ikään kuin haaveissaan tai mietteissään. Mutta kun kaiut vihdoin vaikenivat täysin, juhlijoiden keskuuteen levisi oitis kepeä nauru; muusikot katsahtivat toisiinsa ja hymyilivät kuin omalle hermostuneelle hupsuudelleen ja vannoivat kuiskaten toisilleen, etteivät kellon seuraavat lyönnit herättäisi heissä samankaltaisia tunteita; ja kun oli kulunut kuusikymmentä minuuttia, kello löi jälleen, ja jälleen heräsi sama hämmennys, epävarmuus ja mietteliäisyys kuin aina.

(Edgar Allan Poe, Punaisen surman naamionäytelmä)

Maanantaina ahtauduin autoon, jossa lisäkseni matkustivat äiti, Kuura ja kaksi äidin kaveria. Aikomuksenamme oli suunnata Hämeenlinnaan itsenäisyysvastaanotolle, joka samalla toimisi myös Fredrikan keittiö- lukupiirin kokouksena. Tämän aikomuksen me myös toteutimme ja kahden tunnin ajomatkan jälkeen auto seisoi parkissa panttilainaamon (josta mulle tuli mieleen Rikos ja rangaistus) edessä. Itsenäisyyspäiviä on kaikenlaisia, ja kirjailijoiden juhlat ovat vielä asia erikseen. Tällä kertaa teemana oli 1800-luvun rappioromantiikka ja Edgar Allan Poe. Äkkiseltään voi olla vaikea keksiä, miten kyseiset aiheet mitenkään liittyvät Suomen itsenäisyyteen. Täytyy kuitenkin muistaa, että romantiikka oli kansallisuusaatteen aikaa, ja silloin alkoivat heräillä suomalaistenkin haaveet itsenäisyydestä. Huomaatteko? Yhteys löytyy aina... kunhan tarpeeksi kaukaa hakee.

Itsenäisyysvastaanotto alkoi muumimukeista nautitulla glögillä ja pöydän herkullistakin herkullisemmilla antimilla. Juhlia emännöi äidin ystävä Vilja-Tuulia, jonka kotona meitä odotti vielä Fredrikan keittiön uusi jäsen Juuli. Kaikilla paikan päälle uskaltautuneilla (jos Kuuraa ei lasketa) oli päällään teemaan sopiva mekko. Omani tosin muistutti tyyliltään lähinnä keskiaikaista.

Lukupiirissä käsiteltiin Miina Supisen tarinakokoelmaa Apatosauruksen maa ja Sami Hilvon esikoisromaania Viinakortti. Vasta syömisen jälkeen tietysti. Eihän kukaan jaksa ajatella syvällisesti vatsa tyhjänä... En ole Fredrikan keittiön vakituinen jäsen, mutta olen lukenut molemmat kirjat, joten pääsin mukaan keskusteluun vierailevana tähtenä.

Itseeni kumpikaan teos ei tehnyt suunnatonta vaikutusta. Supisen kirjaa oli ihan mukava lueskella keuhkokuumeesta toipuessa. Se on kepeä ja hauska, muttei mitenkään merkittävä tai ajatuksia herättävä. Kirjan tarinat ovat niin toistensa kaltaisia, että ne sulautuivat päässäni möykyksi, eikä niistä oikeastaan mikään jäänyt mieleen. Ihmettelenkin, miksi Apatosauruksen maa on ehdolla Runeberg-palkinnon saajaksi, mutta Elina Hirvosen Kauimpana kuolemasta ei. Viinakortti taas kertoo kahden miehen välisestä rakkaudesta talvi- ja jatkosodan aikana. Aihetta ei ole aikaisemmin juuri käsitelty, joten kirja pystyy melko tyypillisestä juonestaan huolimatta tarjoamaan jotakin uutta. Romaanista tekee mielenkiintoisen myös se, että se perustuu oikeisiin kirjeisiin. Kerronnaltaan kirja on paikoitellen kömpelö, eikä se onnistu välittämään sellaisia tunteita kuin sen ehkä pitäisi. Aiheesta olisi saanut irti paljon enemmänkin. Ei Viinakorttia kuitenkaan kannata välttelemäänkään ruveta. Se on niin nopealukuinen, ettei lukemisessa ainakaan kauan kestä.

Ennen kotimatkaa äiti luki meille teemaan sopien Edgar Allan Poen kauhunovellin Punaisen surman naamionäytelmä. Saimme kuulla myös Kuuran kitaransoittoa, vaikka se ei kovin eksoottista olekaan. Ei luultavasti ole päivää, jolloin kotonamme ei saataisi nauttia Kuuran kitaran sävelistä. Enpäs sitten tiedä, onko se hyvä vai huono asia. Paluumatka kotiin oli pelottava... Oli niin pimeää, että tietä näkyi vain vähän kerrallaan. Luntakin satoi taivaan täydeltä. Onneksi mun ei tarvitse ajaa...

 

Olin tänään koulussa toista päivää. Arki on jälleen astunut elämääni. Koeviikko loppui viikko sitten, mutta mä joudun tekemään rästiin jääneitä kokeita vielä ensi vuoden puolellakin. Kannattaa varoa, milloin sairastuu... Koulussa on yllättävän mukava olla pitkän sairasloman jälkeen. Olo on jotenkin epätodellinen. Tajusin juuri, että lennän Ranskaan yhdentoista päivän päästä. Äiti ja Kuura lähtevät jo ensi maanantaina. Aika kuluu niin nopeasti, että joskus melkein pelottaa. Kello löi jälleen, ja jälleen heräsi sama hämmennys, epävarmuus ja mietteliäisyys kuin aina.