Elämä voittaa

Elämäni on yli kahden viikon ajan pitänyt sisällään lähinnä vuoteessa makaamista, antibioottien napsimista ja lääkärissä ramppaamista. Postausvauhtikin on siis pysynyt erittäin hitaana. Keuhkokuumeesta toipuminen osoittautui monimutkaisemmaksi kuin voisi kuvitella. Vaikka olen edelleen ulkoilukiellossa, sain torstaina vihdoin elämäni takaisin. Pääsin teatteriin ja vielä kahtena päivänä peräkkäin. Näin kaksi hyvin erilaista teatteriesitystä, joista saatte nyt kuulla lisää. Mihin joutuisimmekaan ilman teatteria?

Valokuvaushetki ennen Anna Kareninaa.
Vihdoin uskallan taas esiintyä kuvissakin.

Rikos ja rangaistus (torstai 2.12.):

Rikoksessa ja rangaistuksessa köyhä opiskelijapoika Rodion Romanovitš Raskolnikov murhaa panttilainaajaeukon ja tämän sattumalta paikalle sattuneen sisaren 1800-luvun Pietarissa. Hän ei tee murhaa rahan takia, vaan siksi, ettei toisten köyhyyttä hyväksikäyttävällä koronkiskurilla hänen mielestään ole oikeutta elää. Rikos ja rangaistus kuvaa pitkälti teon vaikutuksia Raskolnikoviin. Syyllisyydentunne ja pelko kiusaavat Raskolnikovia, joka lopulta tunnustaa tekonsa poliisille valmiina kohtaamaan rangaistuksen.

Kaupunginteatterissa Rikos ja rangaistus on toteutettu monologinäytelmänä. Päähenkilö Raskolnikovin lisäksi näyttelijä Markus Järvenpää hoitaa kaikki muutkin näytelmän roolit oli kyse sitten miehistä tai naisista. Paikoitellen tuntuu kuin lava olisi täynnä porukkaa, vaikka showta vetää yksi mies. Roolista toiseen Järvenpää siirtyy uskomattoman nopeasti. Parempaan näyttelijään en ole törmännyt aikoihin. Näytelmä on vähäeleisesti rakennettu. Lavastusta ja puvustusta ei ole paljon, mutta se on selkeää. Jokea kuvaa vedellä täytetty peltitynnyri ja roolin vaihtumista markkeerataan yksinkertaisesti kaulaan solmitulla kravatilla tai päälle puetulla sotilastakilla. Monet roolit korvataan esineillä ja piirroksilla. Aina Dunjasta puhuttaessa sormeillaan vihreää omenaa. Koronkiskurin sisaren Raskolnikov murhaa iskemällä kirveellä puuhun piirrettyä naista. Rikos ja rangaistus on hyvä esimerkki siitä, että vähäiselläkin materiaalilla voi saada aikaan loistavaa teatteria, jos näyttelijät (tai tässä tapauksessa näyttelijä) ovat hyviä. Dostojevskin kirjan olen jo nostanut yöpöydälle odottamaan, että ehdin sen aloittaa. Näenköhän kaikki henkilöt kirjassakin samannäköisinä?

Anna Karenina (perjantai 3.12.):

Kuten Rikos ja rangaistus sijoittuu Anna Kareninakin 1800-luvun Venäjälle. Anna Karenina on tarina Annasta, joka elää järkiavioliitossa vanhemman miehen kanssa, mutta rakastuukin nuoreen kreivi Vronskiin. Annan ja Vronskin kielletty, traagiseksi jäävä rakkaus ei hiipuessaankaan päästä kaksikkoa otteestaan. Anna menettää perheensä, poikansa ja lopulta myös rakastettunsa.

Olen nähnyt kaupunginteatterin Anna Kareninan jo kaksi kertaa. Edellisellä kerralla Vronskia esitti Stefan Karlsson, josta en erityisemmin pitänyt. Yllätyinkin erittäin iloisesti, kun roolin veti tällä kertaa samainen Markus Järvenpää, joka ihastutti jo Rikoksessa ja rangaistuksessa. Myös Vronskin rooliin Järvenpää sopi mainiosti. Sain tietää, että näyttelemisen lisäksi mieheltä sujuvat muun muassa kärrynpyörät yhdellä kädellä, vaikka itse en osaa niitä edes kahdella. Täytyy vielä lisätä, että Järvenpää näytti melkoisen coolilta valkoisessa sotilastakissa... Myös Anna Kareninan roolissa esiintyvä Krista Kosonen veti roolinsa loistavasti kuten edelliselläkin kerralla. Parempaa näyttelijävalintaa Annaksi on vaikea kuvitella, sillä Krista eläytyy rooliinsa niin tunteella, ettei enempää jää edes kaipaamaan. Lähes kaikki Anna Kareninan henkilöhahmot ovat jollakin tavalla ärsyttäviä. Siitä huolimatta ne ovat inhimillisiä ja onnistuneita.

Kuten suuren näyttämön näytelmät yleensä, on Anna Kareninakin iso spektaakkeli, jossa lavastus ja puvustus ovat tärkeässä roolissa. Lavasteet ovat hienoja ja massiivisia. Puvut kuvastavat hyvin 1800-luvun Venäjää. Näytelmässä käytetään paljon erilaisia tyylikeinoja. Osa kohtauksista toistetaan useita kertoja peräkkäin. Rullaluistimilla ympäri lavaa liikkuva kuvaaja kuvaa videokameralla tapahtumia lavan reunalla roikkuvalle valkokankaalle. Rauhallinen musiikki korvataan rajuimmissa juhlissa nykyaikaisella teknolla. Kapellimestariin, joka ohjaa orkesterin lisäksi näyttelijöitä, ei voi olla kiinnittämättä huomiota. Vaikka Anna Karenina kestää väliaikoineen noin neljä tuntia, pysyy kiinnostus yllä loppuun saakka. Esitys on koskettava ja vaikuttava. Kirjaa en ole lukenut, mutta teatteriversiossa modernisoidaan vanhaa tarinaa monella tavalla. Kaikille se ei ilmeisesti sovi, sillä väliajan aikana kaksi edessämme istunutta katsojaa katosi jäljettömiin. Itseeni näytelmä kuitenkin vetosi jo toisen kerran siinä määrin, että saatoin hyvällä omatunnolla nousta seisomaan taputusten ajaksi.