Kohtalo

Ennen kaupunginteatterille suuntaamista mä tarkistin ainakin kaksi miljoonaa kertaa, onko Rikoksen ja rangaistuksen näytös varmasti juuri tänään, ja alkaako se ihan varmasti seitsemältä. No, alkoihan se. Tietenkin. Milloin muulloinkaan?

Olin teatterilla reilusti yli puoli tuntia etuajassa, mikä on aika hyvä saavutus multa. Jätin pyöräni (kyllä vain, pyöräilykausi on jälleen kerran avattu) teatterirakennuksen parkkipaikalle ja astelin teatterin hiljalleen täyttyvään aulaan. Mitä täydemmäksi aula tuli, sitä vähemmän ihmisiä istui penkeillä sen keskiosassa. Voisi kuvitella asian olevan juuri päinvastoin, mutta ilmeisesti se ei olekaan.

Teatterissa on kummallista olla yksin. Ympärillä kaikki tuntuvat oleskelevan omissa piireissään, isoissa tai pienissä. Salla, jonka vaihtovosi viivästyi Japanissa sattuneiden maanjäristysten takia, itse asiassa oli teatterissa samaan aikaan mun kanssa (tosin eri näytelmää katsomassa), mutta emme sattuneet törmäämään. Kun Salla saapui aulaan, mä olin nimittäin jo kovaa vauhtia kuikuilemassa Pikkolon ovella, koska halusin ehdottomasti varmistaa itselleni eturivin paikan. Rikos ja rangaistus on näytelmä, jota en halua katsoa kaksimetrisen miehen selän takaa kurkkien. On oikeastaan aika hauskaa, että kaikki Pikkoloon menijät odottelevat esityksen alkua ihan vessojen vieressä ja joutuvat siten jatkuvasti vessassa kävijöiden tuuppimiksi. Melkein tuntuu, kuin jonottaisi teatterin sijasta pääsyä yleiseen vessaan.

Itse esitys ei ollut muutamassa kuukaudessa menettänyt mitään siitä lumovoimasta, jonka takia siihen alunperin niin kovasti ihastuin. Näytelmää on ainakin yhtä vaikea pukea sanoiksi kuin taannoin näkemääni Black Swania. En siis edes yritä saada itsestäni irti mitään kovin järkevää.

Rikos ja rangaistus on jotakin nerokasta. En varmaan keksisi siitä huonoa sanottavaa, vaikka kuinka yrittäisinkin. Markus Järvenpään eläytyminen rooliinsa rooleihinsa on aivan uskomatonta. En jostain syystä kykene vihaamaan yhtäkään hänen rooleistaan, vaikka kirjassa vastaavia henkilöitä syvästi inhoaisinkin. Hassua, mutta se on elämää... Markuksen Pjotr Petrovitš Lužin on kyllä säälittävä, muttei samalla tavalla vastenmielinen kuin kirjassa. Raskolnikovin siskoa vikittelevä Svidrigailov on kirjassa lähinnä ällöttävä vanha ukko, mutta näytelmässä hän on kaikessa karmeudessaankin aivan mahtava ja jotenkin samalla tavalla hurmaava kuin merirosvot... Tänäänkään yleisö ei meinannut lopettaa taputtamista esityksen päätyttyä, joten lopulta Järvenpää poistui lavalta läpimärkään paitaansa vedoten.

Jos teatterilla olisi tapahtunut jotain todella suurta ja mullistavaa, mä olisin voinut sanoa kaikille, että viimekertaiset mokailuni, joista olen muutamaan otteeseen tullut maininneeksi, olivat vain kohtalon aikaansaannosta, ja että niin oli tarkoitettukin. Tämän järkevän ajatuksen Katri esitti mulle kuvistunnilla. Mitään kovin tavallisuudesta poikkeavaa ei kuitenkaan tapahtunut. Se on valitettavaa, sillä olisihan se nyt ollut aika siistiä päästä kerrankin vetoamaan kohtaloon.