Tiistai-iltana kävin katsomassa Danny Boylen uusimman leffan 127 tuntia. Boylen aikaisempiin tuotoksiin kuuluu muun muassa sellaisia elokuvia kuin Trainspotting (joka on ehdottomasti yksi lempileffoistani) ja Slumdog Millionaire (loistava sekin), joten odotukseni olivat melko korkealla.Elokuva kertoo vuorikiipeilijä Aron Ralstonista, jonka käsi jää jumiin siirtolohkareen ja kallioseinämän väliin syrjäisessä kanjonissa Utahissa. Oltuaan loukussa yli viisi vuorokautta olemattomin vesi- ja ruokavarannoin, Aron lopulta pääsee vapaaksi amputoimalla oman kätensä tylpällä veitsellä.
Kuten aiheesta ehkä voi päätellä, leffa on melkoisen ahdistava varsinkin, kun tietää sen perustuvan tositapahtumiin. Kaikesta kamaluudestaan huolimatta se on tajuttoman hyvä. Vaatii jo jonkin asteista neroutta tehdä elokuvasta täydellisen otteessaan pitävä, jos sen tapahtumat sijoittuvat lähes yksinomaan pieneen syvennykseen kanjonin pohjalla. Osa kunniasta kuuluu Danny Boylen lisäksi tietysti kuvaajille, leikkaajille ja pääosassa loistavalle James Francolle, joka tekee aivan upean roolisuorituksen. Suosittelen leffaa kaikille kiinnostuneille, vaikka pakko kai varoittaa, etteivät eräät kohtaukset ole varsinaisesti ruokahalua herättäviä. Ja mikä olikaan tarinan opetus? Älä koskaan harrasta extreme-urheilua kertomatta kenellekään, minne olet menossa.
Lopuksi haluan toivottaa hirmuisesti onnea Einolle, joka saavutti tänään seitsemäntoista vuoden jalon iän! Juhlia vietämme friikkiporukalla huhtikuun alkumetreillä. Ai niin, onnittelut vielä Oscareista Christian Balelle (Miksi, oi miksi olet kasvattanut jäätävät viikset ja parran?) ja kaikille muillekin voittajille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti